Lehmäkuumetta ja tekemisen puutetta

Mä ajattelin jotenkin että onnistun lykkäämään kyyttöhankinnan tarkemman setvimisen siihen kun lehmät todella laiduntaa meidän omilla laitumilla. Väärässä olin, nyt kun mulla on ollut aikaa mietiskellä enemmän kuin tarpeeksi, lehmäkuume alkaa puskea pintaan
.
Tarvii saada separaattori. tarvii saada maidosta kerma eroteltua, eikai kaikesta sentään juustoa tule tehtyä. Kermaa meillä muutenkin kuluu enemmän kuin maitoa. Kun keksin tämän separaattorin tarpeen niin hetihän se on saatava sekin. Soittokierros lähitaloihin ei tuottanut tulosta ja mies kieltäytyi (yllättäen) lähtemästä kirppareille mun kanssa (plus pyörätuoli ja lapset) metsästämään vekotinta mikä ehkä tarvitaan toukokuussa. mielessä pyörii myös juustonkypsytyskaappi, jossain olen nähnyt niitä vanhoista jääkaapeista tehtyjä juustokaappeja. Sellainen siis, ei puutu enää kun se kaappi ja yksi motivoitunut mies askartelemaan se valmiiksi.

Mä olen yrittänyt opettaa itseäni sellaiseen ajatusmalliin ettei kannata kauheasti etukäteen innostua. Niin helposti tulee aina muuttujia. Voihan olla että tämä jalka on niin onneton että istun vielä ensi joulunakin rullatuolissa. Voi olla että lehmä joutuu kolariin muuttomatkalla. voihan olla että hallitus kieltää kotitarvelehmät. voi olla että ihan mitä vaan, pessimisti ei pety. Mutta nyt jostain syystä näiden kyyttöjen kanssa on järki alkanut karkaamaan lapasesta ja uskon vahvasti siihen että keväällä ne on täällä.

Meillähän ei lehmää ikinä ole ollut ja kerran sellaista olen muistaakseni lypsänyt. Vuohet kun tuli, en ollut kertaakaan sellaista lypsänyt ja voi olla etten ole ikinä sellaiseen edes koskenut, kuitenkin niiden kanssa opittiin olemaan, elämään ja niitä hoitamaan ja lypsämään. Se hoito ja lypsy ei varsinaisesti nytkään huoleta, vaan joskus yön pimeinä tunteina hiipii mieleen että mahdetaankohan me hukkua siihen maitoon. Kyyttöhän ei mitään ihan älyttömiä määriä lypsä mutta siihen kun lisää vuohen maidon niin.. määrä on äkkiä toisella kymmenellä, litroissa siis, per päivä.

Sääli sekin että suomi hukkuu tähän loputtomaan byrokratiaan. Tässäkin voisi pyörittää pientä tilapuotia. Myydä kaninlihaa, ankkaa, niitä maitoja, juustoa, makkaroita (siis näistä omista lihoista ja riistalihoista itse tehtyjä makkaroita), kananmunia, kalkkunanmunia ja ankanmunia ja tietysti kesällä niitä rehujakin, leipää.. sitä kaikkea mitä me täällä tehdään ja itse syödään. Vaan kun tässä maassapa et saakaan myydä mitään.. tai siis saat kunhan olet ensin investoinut biljoonan kaikkiin rosterihuoneisiin, passeihin, leimoihin ja lipareisiin. Me teemme tätä hommaa pelkästään omalla rahalla, me emme saa mitään eu tukia näistä eläimistä eikä mistään muustakaan. Koska emme ole oikeutettuja myöskään mihinkään investointitukiin, kaiken tarvittavan rakentaminen (esim. ne teurastustilat, elintarviketilat yms) on mahdottomuus. Lainarahalla kun alkaisi sellaisia askartelemaan, siirtyisi hinta lopputuotteeseen, mistä taas tulisi niin kallis ettei ostajia enää juurikaan olisi. Tämä kai se on niiden reko-ketjujenkin ongelma ollut. Jostain uutissivustolta juuri lueskelin noista rekojen ongelmista, kiinnostuneita on paljon mutta ostajia vain kourallinen. itsekin liityin fb:ssa rekoryhmään, valitettavasti jouduin toteamaan hintatason liian korkeaksi. Meinasin kirjottaa että onneksi saa sentään lahjoittaa, mutta ei taida saada sitäkään.

eli, ikävä kyllä, ei taida tästä hippeilystä ammattia tulla. sitäkin nimittäin ehtinyt tässä pohdiskelemaan. Alkaa nimittäin paha tekemisen puute vaivaamaan. Tässä kun pyörii pirtissä, jää liikaa aikaa mietiskelyyn.