Jaahas, on käsillä se aika vuodesta kun tarttee kaivaa kipot ja kupot esiin. Täytyy tunnustaa että mä kyllä en yhtään tykkää siitä kipporallista. Mulla ei ole kipot ja kannet järjestyksessä odottelmassa käyttöä, vaan kaikki on sikinsokin laatikoissa (tietysti samassa lootassa on pelkkiä yhteensopimattomia kippoja ja kansia) ja luultavasti säilönnän työläin osuus on etsiä niitä kippoja ja niille vielä kannet. Sadonkorjuuhommissa lapsityövoima on ihan lyömätön. Lilja kerää kaikella melkeen nelivuotiaan innolla horsmankukkia, koska ne nyt vaan on prinsessakukkia. Marjastuskin sujuu oikeen joutuisasti kun tiedossa on mustikkaremmejä ja mustikkapiirakkaa.
Mä en varsinaisesti ole mikään himomarjastaja, saati sienestäjä, mulla on luultavasti joku diagnosoimaton sienisokeus, saatan seistä jossain mättäällä hirvikärpästen syöttinä marisemassa ettei siinä mitään sieniä ole, sitten tulee Eppu 7vee ja kerää mun jaloista kassillisen suppilovahveroita ja kantarelleja. Yllättävää kyllä, Mikko ja lapset ei nykyään edes pyydä mua mukaan sienestämään.
Mustikanpoiminta sen sijaan on ihan tosi kivaa, pieninä annoksina. Niin pieninä että kaikilla on kivaa. Kaikki poimii vähän ja helposta maastosta, ei todellakaan mitään tuntikausien suolla rämpimistä ja pitkospuilta suonsilmiin putoilevia pikkulapsia. Eikä niin että kotiin lähdetään kun ensimmäinen on tuupertunut nestehukkaan ja loput on syöty hyttysten ja susien toimesta tunnistamattomiksi. Ollaan nyt käyty jokapäivä poimimassa vähän ja sellaisesta maastosta että marjastaa voi kätevästi kaatumatta yhteenkään kannonnokkaan. Sitten kun kukin on poiminut omasta mielestään riittävän määrän kippoon tai suuhun, lähdetään kotiin. Kukaan ei itke, kukaan ei eksynyt metsään, kukaan ei saanut anafylaktista shokkia näverkutiaisten pistoista ja kaikki haluavat lähteä seuraavanakin päivänä. täyttyy se pakastin ja hillopurkit näinkin.
Piirakat ja remmit lisää ihan uskomattomalla tavalla lasten marjastusintoa. Tosi yllättävää.
alkaa sitä muutakin satoa jo olemaan kuin marjoja. Perunat vaikuttavat tekevän tosi hyvän sadon. Talokin alkaa täyttymään kaikenlaisilla silmiähivelevän kauniilla ja erittäin luovilla yrttien kuivatteluratkaisuilla.
Säätkin suosii, kohta luultavasti päästään kokeilemaan riisinviljelyäkin ihan täällä kotosuomessa.
keskiviikko 15. heinäkuuta 2020
tiistai 14. heinäkuuta 2020
Siinä se nyt vihdoin on
Vasikka nimittäin! kyllä sitä odoteltiinkin.
Jos joku olisi kymmenenvuotta sitten sanonut että minä odottelen jonkun muinaismuisto lehmän vasikkaa vatta kuralla ja kädet kauhusta vapisten, olisin luultavasti kuollut nauruun. Nyt ei enää naurattanut. Tämä kun oli ainutkertainen mahdollisuus ja jos homma olisi mennyt poskelleen, ei toista kertaa olisi voinut kokeilla.
Sattui nimittäin sellainen jännittävä käänne kun Rauhan siemennys tuli viimesyksynä ajankohtaiseksi, löytyi geenipankista siemeniä mitä ei enää pitänyt olla olemassakaan, mikälie kirjausvirhe, mutta ihan satumainen munkki. Kyseessä oli siis 80-luvulla vaikuttanut sonni minkä koko sukulinjan piti olla jo kadonnut maailmasta. Nämä ovat siis Vieno Nenosen karjan kyyttöjä, alkuperäistä maatiaiskarjaa. Kokonaisuudessaan näitä on enää kolmisenkymmentä yksilöä olemassa, vähiin käy siis ja siksipä tämä geenipankkilöydös oli ihan mahdottoman hyvä juttu.
Kaikkinensa niitä siemenannoksia oli kolme kappaletta, ajatus oli siementää Rauha ja jos annoksia jää, niin kokeillaan Hilkkaa siementää lopuilla annoksilla. Rauha on onneksi tullut aina kertasiemennyksellä tiineeksi ja poikiminenkin on sujunut just niinkuin lehmänhoito-oppaissa kerrotaan. Satumainen munkki onneksi jatkui ja Rauha jäi tiineeksi kerrasta. Kun sitten todella oltiin varmoja että Rauhasta saadaan vasikka, alettiin Hilkkaa siementämään.
Ensimmäinen yritys oli jonkunsortin viestikatkos ja siementäjä oli tulossa meille varustettuna lapinlehmän siemenillä, geenipankkisiemenet kun täytyy hakea keskusvarastolta niin se oli siihen lähtöön myöhäistä.
Seuraavaan kiimaan uusi yritys. Tilasin aamulla siemennyksen ja perään tuli tekstiviestillä seminologin saapumisaika. Hilkka odotti kammattuna ja tällättynä sulhoa saapuvaksi. Ei tullut sulhoa vaan tuli puhelu, muinaismuistosonnin viimeiset siemenet oli kadonneet. Kukaan ei tiedä miten ja mihin ne olivat typpipöntöstä karanneet, niitä etsittiin magneeteilla (vissiin ne siemenet on siellä typpipöntöissä sellaisissa telineissä mitkä saattaa lipsahtaa pöntönpohjalle ja niitä sitten magneeteilla naarataan ylös), lopulta etsittiin jokainen pönttö ja useamman ihmisen voimin. Kateissa olivat eikä niitä ikinä enää löytynyt.
Kolmannen kerran yritettiin toisella sonnilla, geenipankista sekin kyllä mutta sitä on vielä jokunen annos olemassa ja siitä sonnista on itseasiassa Hilkan isosisko Hulina. Tämä on kyllä jo oma tarinansa ja nyt koko Hilkkakin on karannut naapuriin hengailemaan naapurin teinilehmien kanssa. Näyttää vahvasti siltä että Hilkka viihtyy kavereiden kanssa niin hyvin että on syksyyn asti siellä.
Mutta siis, kun kerran ne loput siemenet pääsi hukkumaan, tuli pikkunen paine tuon Rauhan vasikoinnin kanssa. Alkuun toivottiin sonnia ja kun poikiminen alkoi lähestymään niin oikeastaan ihan sama kumpi tulee, kunhan se tulee ehjänä ja elävänä. Muutaman viikon nukuin toinen silmä auki ja pompin pitkin yötä vaanimassa sitä lehmä parkaa, tuijottelin takapuolta ja kähmin utareita. Rauha paisui ihan valtavan kokoiseksi, kävely oli tuskaisen hidasta lyllertämistä ja sisällä se enimmäkseen makasi sorkat kohti otavaa puuskuttaen (helteilläkin toki saattoi olla jotain tekemistä asian kanssa). Joka ikinen ilta olin ihan varma että yöllä se poikii. Ei poikinut, eli kyllä taas kannatti juosta viikkotolkulla pitkin pihoja.
Sunnuntaina sitten tarjolla oli kaatosadetta ja Rauha käveli aamulla hevosten perässä ovelle, totesi että pitäkää tunkkinne, hän ei mene pihalle kastumaan ja päättävisesti se lyllersi takaisin karsinaansa. Vähän ennen puoltapäivää satuin paikalle ja näin kuinka vasikka putkahti kuin lipaston laatikosta maailmaan (siis kai kaikkien lipastojen laatikoista putoilee vasikoita?). Ihan taas oppikirjan mukainen suoritus Rauhalta.
Sonnivasikkahan se sieltä tuli. Kuulema isänsä värityksellä. Itselläni ei ole sen kummempaa mielipidettä tähän ulkonäköasiaan, silloin kun tämän isä on elossa, mä olen vasta opetellut lukemaan niihin aikoihin.
Rauhan aikaisemmat vasikat alkavat H-kirjaimella ja koska näitä parinlehmän puuhastelukarjoja ei koske ne säännöt missä vasikat nimetään syntymävuoden kirjaimen mukaan, saa nämä nimetä ihan kuinka haluaa. Koska sunnuntai oli Herkon nimipäivä, tuli tästä sonnipojasta Herkko
Ilmoitin sen nautarekisteriin mahtipontisesti siitossonniksi. On sillä kyllä jo liuta morsiamia odottelemassa kunhan se tuosta kasvaa.
Kunhan se Hilkka jossain vaiheessa valuu kotio sieltä naapurista, saattaa vähän yllättyä kun äitee tekikin korvaavan tuotteen tilalle kun teini karkasi kylille.
sunnuntai 5. heinäkuuta 2020
Suuntana omavaraisempi elämä 2020-heinäkuu
Kesäkuun kuulumiset on nopeasti kerrottu, muistaakseni en tehnyt muuta kuin kastelin ja kitkin, voi olla että jossain välissä tein jotain muutakin mutta enimmäkseen seisoskelin kasteluletkun pidikkeenä.
Tämä postaus on osa omavaraistelevien bloggaajien yhteispostaussarjaa. Muiden kirjoitukset löytyvät tämän postauksen lopusta löytyvien linkkien takaa.
Kesäkuussa meinasi kyllä epätoivo iskeä moneen kertaan. Päivät paahtavaa hellettä ja yöt kylmiä, kohdakkoin jopa niin kylmiä että onnistuin palelluttamaan osan kurpitsoista. Lopulta lämpötilojen vaihtelut olivat vissiin liian isoja kasvien makuun ja tuntui ettei kertakaikkiaan mikään idä tai kasva tai tee ylipäänsä mitään muuta kuin kuole. Kaikki maakunnan hallaharsothan myytiin loppuun jo kauan ennen kuin itse vääntäydyin hankintamatkalle. Hallaharso on kyllä sellainen mikä täytyy muistaa hankkia ennen kuin ensi kesänä lykkää ensimmäistäkään rehua kasvamaan, ehkä peittelen koko pihan niillä ja jokaisen tuulenpuuskan jälkeen haen harsoni naapurista. Optimistinen asenne on hyvä säilyttää näissä puutarhahommissa.
kaikkien niiden itävyys- ja kuukahtamisongelmien seurauksena mulla karkasi järki koko touhusta ja ryhdyin tekemään uusintakylvöjä varsin rivakalla kädellä.. arvanette lopputuloksen.. Nyt niitä sitten piisaa, kaikkea ja kaikkialla vähintään riittävästi ja erittäin suunnittelemattomina kokonaisuuksina.
Ensitalvi meillä syödään luultavasti papuja, niitä on kaikkialla. Kaarissa kasvaa ruusupapuja ja vauhdilla kasvaakin. Salkopapuja on muistaakseni kolmessa paikassa (ja ihan liikaa) ja sitten vielä pensaspapuja, niitä Lilja kylvi rivakasti yhden kokonaisen lavan ja puolet toisesta. Terassin säleikössä on hyasinttipapuja, ihan varuiksi, ettei vaan pavut lopu kesken. Herneitä on kanssa vähintään riittävästi ja salaatteja on niin montaa sorttia etten muista edes kylväneeni niin montaa eri lajiketta.
Laitoin tottakai hätäpäissäni lisää kurpitsoitakin, eipähän lopu kasteltavat kesken. Pakko tunnustaa ettein oikeastaan ole kaikesta kasvustosta edes ihan varma mitä niistä tulee, juurekset on etenkin yksi tämmöinen raivopäisten uusintakylvöjen uhri, jotain sieltä on nyt tulossa ja varmaankin aikaa myöten selviää että mitä. Tulee todella sellainen ammattimainen vaikutelma mun viljelyksistä. Kasvihuoneissa ei sentään ole yhtä kaoottista, vahvaa pusikoitumista kylläkin, mutta olen kutakuinkin kartalla niistä pusikoista.
Sen kyllä tiedän jo tässä vaiheessa kesää, että kunhan satokausi tästä kunnolla käynnistyy, tulen niin olemaan pulassa kaiken kanssa. Nyt jo tuntuu että liian moni homma jää tekemättä. Maitoa tulee taas niin että piisaa, vaikkei lehmä ole vielä edes poikinut, vuohet lypsää senkin edestä ja kaikki se maito pitäisi ehtiä käyttämään säädyllisessä aikaikkunassa. Jäätelöä, juustoa, pannaria ja puuroa, kaikkia näitä paljon ja jatkuvasti (lapsiahan tämä toki ei haittaa, itseä vähän omatunto soimaa kun lapset vetää jäätelöä niin paljon kuin kerkiää, olkoonkin itsetehtyä, niin tönkkäsokeristahan sekin on). Horsmat huutelee pellonlaidalla ja suunnitelmissa on tehdä niistä mehua, hyytelöä ja siirappia, tartteis vaan enää ryhtyä. Erilaisia yrttinippuja kuivuu pitkin nurkkia ja pitäisi olla enemmänkin. Tämän kesän trendikkäimmät makusokerit ja suolatkin oottelee toteuttamistaan. Mustikatkin alkaa kypsymään jo lupaavasti. Kaikessa säilönnässä ja puuhastelussa se työteliäin ja tympein osuus, eli ne purkit, saa aikaan ikävää lykkääntymistaipumusta. Nyt kun horsmat tuli mieleen, niin ne taitaa olla tänään ohjelmassa, se kun on sitten myöhästä kun niiden kukinta on ohitse.
Kerettiin me taas heinätöihinkin. Onnistui ihan nappiin, rutikuivaa ja laatu ihan priimaa. Määrä vaan tosi vähäinen, melkein puolet vähemmän kuin viime kesän sato. Kuivuus on tosiaan tehnyt tehtävänsä näillä seuduilla ja nyt vaan sopii toivoa että nämä kaatosateet pelastaisivat toisen sadon. Meillä ei isoa hätää ole eikä varmaan tulekaan, heinänsyöjiä on kuitenkin aika vähän ja niistä olisi tarkoitus syksyllä vielä vähentää jokunen vuohi, voin vaan kuvitella että kummoista vatsahaavaa pukkaa niille joiden tarvitsee keksiä syötävää monikymmenpäisille lehmälaumoille. Samoin viljasadot alkaa olemaan taputeltu, viljapelloille nämä sateet tulivat liian myöhään.
Pistää kyllä väkisinkin miettimään näiden nykyisten säätilojen vaikutus ruoantuotantoon. Pohjavedet oli ennätysmatalalla eikä taivaalta tullut montaa tippaa koko kesäkuun aikana, kuinka viisasta oli tyhjentää kaivoa kurkuille ja tomaateille, vähän omatunto kolkutteli mutta kastelin kuitenkin, eikä meillä vielä kaivossa pohja häämötä. Ylipäänsä nyt tänävuonna on pyörinyt enemmän mielessä kaikki permakulttuuriin, luonnon monimuotoisuuteen, maaperään ja sensellaiseen liittyvät jutut. Aikaisemmin homma oli enemmän sitä että kasvimaa ympäri ja siemenet perään, loppukesä kiroillen kun ei sada tai sataa liikaa. Tälläkertaa kuskattiin kompostia niin että käsistä irtosi nahka ja pitkin tonttia on käynnissä erilaisia kasvupaikkatestejä, olen tuhertanut erilaisia kohopenkkejä eripaikkoihin ja esimerkiksi sipulia kasvaa neljässä eri paikassa ja alustassa. Todella toivon että kaikki tämä toimittaminen tuo mukanaan reilusti oppimiskokemuksia ja ensikeväänä tarvitsee tehdä vain murto-osa tästä hommasta (melkein itse uskon tähän..).
Pörriäisiä on ollut pyörimässä pihalla enenmmän kuin viimevuosina. Omenoita on puut pullollaan, samoin kirsikoita. Luumupuuta meillä ei enää ole, ponin takapuolta alkoi kutittamaan just sen puun kohdalla ja lopputuloksena halkesi koko puuparka. Marjapensaat on niin täynnä että ohuesti hirvittää että mihin niiden kaikkien marjojen kanssa joutuu. Toki myös niitä vähemmän kivoja pörriäisiä on riittänyt, ilma on sakeana polttiaisia, mäkäräisiä, kämäräisiä ja mitälie näverkutiaisia. Hevosia ja lehmiä erityisesti ilahduttaa punatulkun kokoiset paarmat.
Juhannuksena tuli kyllä vähän törsättyä vettä, tehtiin pihasaunalle lapsille allas heinäpaaleista ja pressusta. Tosin sen altaan vesi meni kyllä sitten helteiden vähän hellitettyä hyötykäyttöön kun tyhjensin sitä ämpäreillä hedelmäpuille ja marjapuskille. Siinä se olikin juhannuksen ohjelma, lämmitettiin pihasauna ja lätkittiin mäkäräisiä hengiltä samalla kun lapset mulasivat altaassa.
Mutta siis, aiheeseen. Mä olen huomannut että näissä yhteispostauksissa käy niin että jaarittelen omia juttujani ja kuulumisiani ja totean ettei itse aiheesta mulla ole hajuakaan. En omaa mitään erityisiä taitoja tai muista mitään superhyviä reseptejä. Blogin arkistoa kaivamalla vamasti löytyisi reseptejäkin (ainakin sellaisia hyvin väljästi suuntaa-antavia ohjeita) mutta nyt kun törötän tässä erittäin epämukavassa asennossa Heikki-Aulis Kaasinen-Kaakko olkapäällä (kissa siis), vahdin toisella silmällä lehmää minkä pitäisi justkohta poikia, kaivan lapselle viihdykkeeksi puhelimelta videoita ja jännitän että saanko tekstin valmiiksi ennen ukkosta, päätän taas mennä siitä missä aitaa ei ole ollenkaan (ja tiedän että muilla on jakaa ihania reseptejä ja kaikkia muita kivoja juttuja, niin teen sen ihan hyvällä omallatunnolla).
Piti myös miettiä omavaraisuuden kannalta hyviä käyntikohteita, mä en käy just missään, karanteeni tai ei niin mä pyörin enimmäkseen omalla tontilla, mutta sitten sain jonkunlaisen ahaa-elämyksen tyngän. Ei niin että mulla siltikään olisi mitään yksittäistä paikkaa vinkattavaksi vaan yleisesti ottaen ne paikat mitkä mua kiinnostaa juurikin omavaraisuuden näkökulmasta on kotiseutumuseot, perinnepihat ja maatalousmuseot. Kaikki sellaiset paikat missä on näkyvissä sen ajan meininkejä milloin kaikki todella tehtiin itse ja miten ne tehtiin. Vanhoista työkaluista ja työtapojen esittelyistä saa paljon vinkkejä omaan tekemiseen. Kyllä mua muutenkin kiinnostaa vanhat talot ja tavarat mutta näin asiaa miettiessäni niin varmasti iso osa tuota kiinnostusta on justiin sitä miten silloin elettiin, mitä värkkejä tarvittiin että saatiin kaikki tehdyksi, missä ja miten satoa säilöttiin ja niin edelleen.
Muuten hommat sujuu aika kivasti omalla painollaan, mitään isompia takaiskuja ei ole ollut (en nyt laske niitä kurpitsoita tähän kategoriaan), kaninpoikasia ja ankanpoikasia olisi voinut tulla enemmänkin, siinä missä viime syksynä pakastinta täytettiin ankoilla, niin tällä kertaa ankkojen sijaan teurastetaan hanhia. Mistälie johtuu että haudonnat meni ihan poskelleen, munia tuli tosi vähän ja nekin vähät epäonnistuivat melkein kaikki.
Nyt suurin jännitys on Rauhan poikiminen, tämä kun on nyt tämmöinen kertaluontoinen mahdollisuus. Rauha on tiineenä 80-luvun sonnista, sen koko sukulinjan piti olla jo kokonaan kadonnut, vaan löytyipä vielä geenipankista jonkun kirjausvirheen seurauksena kolme annosta. Rauha ehdittiin siementämään kerran ja loput annokset pääsivät hukkumaan, no onneksi Rauha jäi tiineeksi ja nyt toivotaan että poikiminen menee oppikirjan mukaan ja vasikka putkahtaa maailmaan kuin sellainen isommanpuoleinen pieru Rauhan kääntäessä kylkeään. Että ei paineita.
Muiden kirjoitukset löytyy täältä:
https://www.omavarainen.fi/l/heinakuu2020/
https://www.kuitetekee.com/2020/06/23/mita-on-omavaraistalous
https://sarinpuutarhat.blogspot.com/2020/07/hyotytarha-heinakuussa-omavaraisuus.html
https://rouvayrttisen.blogspot.com/2020/06/kesakuulumisia.html
https://www.harmaatorppa.fi/2020/07/omavaraisuutta-vuonna-2020-osa-7.html
https://tsajut.fi/suuntanaomavaraisuus-2020-osa-7/
https://caramellia.fi/heinakuu2020/
https://luomulaakso.fi/20155/
https://puutarhahetki.blogspot.com/2020/07/unelmana-omavaraisempi-elama.html
Tämä postaus on osa omavaraistelevien bloggaajien yhteispostaussarjaa. Muiden kirjoitukset löytyvät tämän postauksen lopusta löytyvien linkkien takaa.
Kesäkuussa meinasi kyllä epätoivo iskeä moneen kertaan. Päivät paahtavaa hellettä ja yöt kylmiä, kohdakkoin jopa niin kylmiä että onnistuin palelluttamaan osan kurpitsoista. Lopulta lämpötilojen vaihtelut olivat vissiin liian isoja kasvien makuun ja tuntui ettei kertakaikkiaan mikään idä tai kasva tai tee ylipäänsä mitään muuta kuin kuole. Kaikki maakunnan hallaharsothan myytiin loppuun jo kauan ennen kuin itse vääntäydyin hankintamatkalle. Hallaharso on kyllä sellainen mikä täytyy muistaa hankkia ennen kuin ensi kesänä lykkää ensimmäistäkään rehua kasvamaan, ehkä peittelen koko pihan niillä ja jokaisen tuulenpuuskan jälkeen haen harsoni naapurista. Optimistinen asenne on hyvä säilyttää näissä puutarhahommissa.
kaikkien niiden itävyys- ja kuukahtamisongelmien seurauksena mulla karkasi järki koko touhusta ja ryhdyin tekemään uusintakylvöjä varsin rivakalla kädellä.. arvanette lopputuloksen.. Nyt niitä sitten piisaa, kaikkea ja kaikkialla vähintään riittävästi ja erittäin suunnittelemattomina kokonaisuuksina.
Ensitalvi meillä syödään luultavasti papuja, niitä on kaikkialla. Kaarissa kasvaa ruusupapuja ja vauhdilla kasvaakin. Salkopapuja on muistaakseni kolmessa paikassa (ja ihan liikaa) ja sitten vielä pensaspapuja, niitä Lilja kylvi rivakasti yhden kokonaisen lavan ja puolet toisesta. Terassin säleikössä on hyasinttipapuja, ihan varuiksi, ettei vaan pavut lopu kesken. Herneitä on kanssa vähintään riittävästi ja salaatteja on niin montaa sorttia etten muista edes kylväneeni niin montaa eri lajiketta.
Laitoin tottakai hätäpäissäni lisää kurpitsoitakin, eipähän lopu kasteltavat kesken. Pakko tunnustaa ettein oikeastaan ole kaikesta kasvustosta edes ihan varma mitä niistä tulee, juurekset on etenkin yksi tämmöinen raivopäisten uusintakylvöjen uhri, jotain sieltä on nyt tulossa ja varmaankin aikaa myöten selviää että mitä. Tulee todella sellainen ammattimainen vaikutelma mun viljelyksistä. Kasvihuoneissa ei sentään ole yhtä kaoottista, vahvaa pusikoitumista kylläkin, mutta olen kutakuinkin kartalla niistä pusikoista.
Sen kyllä tiedän jo tässä vaiheessa kesää, että kunhan satokausi tästä kunnolla käynnistyy, tulen niin olemaan pulassa kaiken kanssa. Nyt jo tuntuu että liian moni homma jää tekemättä. Maitoa tulee taas niin että piisaa, vaikkei lehmä ole vielä edes poikinut, vuohet lypsää senkin edestä ja kaikki se maito pitäisi ehtiä käyttämään säädyllisessä aikaikkunassa. Jäätelöä, juustoa, pannaria ja puuroa, kaikkia näitä paljon ja jatkuvasti (lapsiahan tämä toki ei haittaa, itseä vähän omatunto soimaa kun lapset vetää jäätelöä niin paljon kuin kerkiää, olkoonkin itsetehtyä, niin tönkkäsokeristahan sekin on). Horsmat huutelee pellonlaidalla ja suunnitelmissa on tehdä niistä mehua, hyytelöä ja siirappia, tartteis vaan enää ryhtyä. Erilaisia yrttinippuja kuivuu pitkin nurkkia ja pitäisi olla enemmänkin. Tämän kesän trendikkäimmät makusokerit ja suolatkin oottelee toteuttamistaan. Mustikatkin alkaa kypsymään jo lupaavasti. Kaikessa säilönnässä ja puuhastelussa se työteliäin ja tympein osuus, eli ne purkit, saa aikaan ikävää lykkääntymistaipumusta. Nyt kun horsmat tuli mieleen, niin ne taitaa olla tänään ohjelmassa, se kun on sitten myöhästä kun niiden kukinta on ohitse.
Kerettiin me taas heinätöihinkin. Onnistui ihan nappiin, rutikuivaa ja laatu ihan priimaa. Määrä vaan tosi vähäinen, melkein puolet vähemmän kuin viime kesän sato. Kuivuus on tosiaan tehnyt tehtävänsä näillä seuduilla ja nyt vaan sopii toivoa että nämä kaatosateet pelastaisivat toisen sadon. Meillä ei isoa hätää ole eikä varmaan tulekaan, heinänsyöjiä on kuitenkin aika vähän ja niistä olisi tarkoitus syksyllä vielä vähentää jokunen vuohi, voin vaan kuvitella että kummoista vatsahaavaa pukkaa niille joiden tarvitsee keksiä syötävää monikymmenpäisille lehmälaumoille. Samoin viljasadot alkaa olemaan taputeltu, viljapelloille nämä sateet tulivat liian myöhään.
Pistää kyllä väkisinkin miettimään näiden nykyisten säätilojen vaikutus ruoantuotantoon. Pohjavedet oli ennätysmatalalla eikä taivaalta tullut montaa tippaa koko kesäkuun aikana, kuinka viisasta oli tyhjentää kaivoa kurkuille ja tomaateille, vähän omatunto kolkutteli mutta kastelin kuitenkin, eikä meillä vielä kaivossa pohja häämötä. Ylipäänsä nyt tänävuonna on pyörinyt enemmän mielessä kaikki permakulttuuriin, luonnon monimuotoisuuteen, maaperään ja sensellaiseen liittyvät jutut. Aikaisemmin homma oli enemmän sitä että kasvimaa ympäri ja siemenet perään, loppukesä kiroillen kun ei sada tai sataa liikaa. Tälläkertaa kuskattiin kompostia niin että käsistä irtosi nahka ja pitkin tonttia on käynnissä erilaisia kasvupaikkatestejä, olen tuhertanut erilaisia kohopenkkejä eripaikkoihin ja esimerkiksi sipulia kasvaa neljässä eri paikassa ja alustassa. Todella toivon että kaikki tämä toimittaminen tuo mukanaan reilusti oppimiskokemuksia ja ensikeväänä tarvitsee tehdä vain murto-osa tästä hommasta (melkein itse uskon tähän..).
Pörriäisiä on ollut pyörimässä pihalla enenmmän kuin viimevuosina. Omenoita on puut pullollaan, samoin kirsikoita. Luumupuuta meillä ei enää ole, ponin takapuolta alkoi kutittamaan just sen puun kohdalla ja lopputuloksena halkesi koko puuparka. Marjapensaat on niin täynnä että ohuesti hirvittää että mihin niiden kaikkien marjojen kanssa joutuu. Toki myös niitä vähemmän kivoja pörriäisiä on riittänyt, ilma on sakeana polttiaisia, mäkäräisiä, kämäräisiä ja mitälie näverkutiaisia. Hevosia ja lehmiä erityisesti ilahduttaa punatulkun kokoiset paarmat.
Juhannuksena tuli kyllä vähän törsättyä vettä, tehtiin pihasaunalle lapsille allas heinäpaaleista ja pressusta. Tosin sen altaan vesi meni kyllä sitten helteiden vähän hellitettyä hyötykäyttöön kun tyhjensin sitä ämpäreillä hedelmäpuille ja marjapuskille. Siinä se olikin juhannuksen ohjelma, lämmitettiin pihasauna ja lätkittiin mäkäräisiä hengiltä samalla kun lapset mulasivat altaassa.
Mutta siis, aiheeseen. Mä olen huomannut että näissä yhteispostauksissa käy niin että jaarittelen omia juttujani ja kuulumisiani ja totean ettei itse aiheesta mulla ole hajuakaan. En omaa mitään erityisiä taitoja tai muista mitään superhyviä reseptejä. Blogin arkistoa kaivamalla vamasti löytyisi reseptejäkin (ainakin sellaisia hyvin väljästi suuntaa-antavia ohjeita) mutta nyt kun törötän tässä erittäin epämukavassa asennossa Heikki-Aulis Kaasinen-Kaakko olkapäällä (kissa siis), vahdin toisella silmällä lehmää minkä pitäisi justkohta poikia, kaivan lapselle viihdykkeeksi puhelimelta videoita ja jännitän että saanko tekstin valmiiksi ennen ukkosta, päätän taas mennä siitä missä aitaa ei ole ollenkaan (ja tiedän että muilla on jakaa ihania reseptejä ja kaikkia muita kivoja juttuja, niin teen sen ihan hyvällä omallatunnolla).
Piti myös miettiä omavaraisuuden kannalta hyviä käyntikohteita, mä en käy just missään, karanteeni tai ei niin mä pyörin enimmäkseen omalla tontilla, mutta sitten sain jonkunlaisen ahaa-elämyksen tyngän. Ei niin että mulla siltikään olisi mitään yksittäistä paikkaa vinkattavaksi vaan yleisesti ottaen ne paikat mitkä mua kiinnostaa juurikin omavaraisuuden näkökulmasta on kotiseutumuseot, perinnepihat ja maatalousmuseot. Kaikki sellaiset paikat missä on näkyvissä sen ajan meininkejä milloin kaikki todella tehtiin itse ja miten ne tehtiin. Vanhoista työkaluista ja työtapojen esittelyistä saa paljon vinkkejä omaan tekemiseen. Kyllä mua muutenkin kiinnostaa vanhat talot ja tavarat mutta näin asiaa miettiessäni niin varmasti iso osa tuota kiinnostusta on justiin sitä miten silloin elettiin, mitä värkkejä tarvittiin että saatiin kaikki tehdyksi, missä ja miten satoa säilöttiin ja niin edelleen.
Muuten hommat sujuu aika kivasti omalla painollaan, mitään isompia takaiskuja ei ole ollut (en nyt laske niitä kurpitsoita tähän kategoriaan), kaninpoikasia ja ankanpoikasia olisi voinut tulla enemmänkin, siinä missä viime syksynä pakastinta täytettiin ankoilla, niin tällä kertaa ankkojen sijaan teurastetaan hanhia. Mistälie johtuu että haudonnat meni ihan poskelleen, munia tuli tosi vähän ja nekin vähät epäonnistuivat melkein kaikki.
Nyt suurin jännitys on Rauhan poikiminen, tämä kun on nyt tämmöinen kertaluontoinen mahdollisuus. Rauha on tiineenä 80-luvun sonnista, sen koko sukulinjan piti olla jo kokonaan kadonnut, vaan löytyipä vielä geenipankista jonkun kirjausvirheen seurauksena kolme annosta. Rauha ehdittiin siementämään kerran ja loput annokset pääsivät hukkumaan, no onneksi Rauha jäi tiineeksi ja nyt toivotaan että poikiminen menee oppikirjan mukaan ja vasikka putkahtaa maailmaan kuin sellainen isommanpuoleinen pieru Rauhan kääntäessä kylkeään. Että ei paineita.
Muiden kirjoitukset löytyy täältä:
https://www.omavarainen.fi/l/heinakuu2020/
https://www.kuitetekee.com/2020/06/23/mita-on-omavaraistalous
https://sarinpuutarhat.blogspot.com/2020/07/hyotytarha-heinakuussa-omavaraisuus.html
https://rouvayrttisen.blogspot.com/2020/06/kesakuulumisia.html
https://www.harmaatorppa.fi/2020/07/omavaraisuutta-vuonna-2020-osa-7.html
https://tsajut.fi/suuntanaomavaraisuus-2020-osa-7/
https://caramellia.fi/heinakuu2020/
https://luomulaakso.fi/20155/
https://puutarhahetki.blogspot.com/2020/07/unelmana-omavaraisempi-elama.html
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)