Tämä teksti on osa yhteispostaussarjaa, muiden omavaraistelevien bloggareiden ajatuksia aiheesta pääset lukemaan tämän postauksen lopusta löytyvien linkkien kautta.
Olen erinnäisistä syistä (eli kiire ja laiskuus) missannut pari edellistä kierrosta. Yritän nyt parantaa tapani kun kerran ulkonakin on sellainen ilma että voi hyvillä mielin pysyä pirtissä ja istua koneelle. Tästä päästiinkin aasinsillalla tämänkertaiseen aiheeseen, eli säähän.
Olen tätä samaa aihetta pohdiskellut aikaisemminki, eli lähinnä kiukutellut vallitsevista sääolosuhteista. Noin vuosi takaperin tulin siihen tulokseen että nykyään täytyy ihan oikeasti ottaa ajatuksella huomioon hurjaa vauhtia vaihtuvat kelit jotka saattaa heittää vuorokaudessa ääripäästä toiseen. Tätä pohdin oikein syvällisemmin kun virheistäni oppineena kurpitsoille mietin paikkaa, tuntuu että nykyään tuulet on paljon kovemmat kuin aikaisemmin. Tai siis niitä piiskaavia myrskytuulia tarjoillaan kiusallisen usein. Viimekesänä kokeilin kasvattaa kurpitsoita tunnelissa. Olisi pitänyt ilmeisesti valaa betonista kivijalka mihin olisi tunnelin saanut ankkuroitua. Mokoma tunnelin raasku kun saavutti aivan ilmiömäiset lento-ominaisuudet kiitäessään laitumen halki kohti naapuria, siinä oli jo hengen menetyksetkin lähellä, laitumella ollut poni tykkäsi lentävästä tunnelista sen verran huonoa että pelkäsin sen kuolevan shokkiin, itse olin varma että kuolen siihen v-alkuiseen tunteeseen. Tunnetusti myrkytuuli ja rutikuiva savipelto ei ole sadon kannalta ihan optimaalisin yhdistelmä millekään missä on varsi. Varsi mikä katkeaa henkäyksestä. Tänävuonna varrelliset on sijoiteltu kasvamaan paikkoihin missä on luonnostaan tuulensuojaa. Naapurista haettu tuulitunneli on varastoituna johonkin mistä en sitä onnekseni keväällä löytänyt.
Potut ja sipulit onneksi kasvavat vähän kurjemmissakin keleissä, eivätkä ota niin itseensä pikku puhureista.
Ratkoin tuulen tuomia haasteita lykkimällä tuonne tuulisimmalle paikalle (eli pellonlaidassa olevalle kasvimaalle) nauriit, lantut, sipulit, porkkanat, keltajuurikkaat ja pellavat. Taputtelin itseäni selkään koska kerrankin olin suunnitelmallinen ja puuhastelin oikein ajatuksen kanssa. Hyvä minä. Olisin tietysti voinut ottaa huomioon kuivuuden. Eihän tietenkään voi olla peräkkäin kahta rutisevan kuivaa kesää, kappas vaan.. kyllä voi. Tuo pelto on savimaata, niinkuin kaikki täällä on. Kuivana kesänä tuosta tulee silmän räpäyksessä savanni, suola-aavikko ja sellaista betonia mikä ei enää edes kastu vaikka vettä saisikin. On sinne ajettu multaa, lantaa ja kauniita ajatuksia, mutta tehoviljelyssä olleen saviköntän parantaminen johonkin kuntoon on oikeasti vuosien työ, etenkin jos työkoneina on omat kädet, talikko ja lapio. Onhan toki sadetin millä kaydä taisteluun kuivuutta vastaan. Kahden illan sadetuksen jälkeen alkoi omatunto soimaamaan. Meille tulee vesi osuuskunnan kaivosta, kahden kuivan kesän jäjiltä ei vettä varsinaisesti ole tuhlattavaksi asti. En pitänyt hyvänä ideana tyhjentää kylän kaivoa porkkanapenkkiin.
Kuivuus on sellainen asia mikä varmasti vaikuttaa nyt ja tulevaisuudessa paljonkin viljelyyn, sekä minun porkkanamaamittakaavassa että suuremmissa kokonaisuuksissa. Meillä on kyllä omakin kaivo. Se vaan on vähän huonossa paikassa, eli kaukana kaikesta. Sieltä saa kyllä haettua veden jos sähkökatko tai kaivoon mädännyt marsu estää osuuskunnan kaivon käytön, mutta siihen ei taida saada viriteltyä mitään pumppusysteemiä, eikä päivissä riitä tunnit kantovedellä kastelemaan kovinkaan suuria viljelmiä. Tontin rajalla kulkee kyllä isommanpuoleinen oja, sellainen missä keväällä ja vähän märempinä kesinä päässyt uimaan niin koirat kuin linnutkin. Vaan nyt sekin on ollut taas keväästä asti taas rutikuiva.
Jos ja kun joskus tästä muutetaan, on ihan ehdoton että uudessa paikassa on vettä. Järvi,joki tai lampi mistä saa kasteluvedet. Juomavesikaivon tyhjentäminen kasvimaille ei vaan sovi mun omalletunnolle
Kuivuuden lisäksi satotoiveita ei ainakaan paranna lämpötilojen hurjat vaihtelut. Sunnuntaina oli +33c, maanantain ja tiistain välisenä yönä paleltui iso osa kurkuista. Tomaateissakin (siis lehdissä, ei itse tomaateissa) on tarjolla kaikki mahdolliset värit ja kasvu on todella nihkeää. Luulin että niitä kalvaa joku mystinen tauti, no ei, kyllä se päivisin paahtanut käristävä helle ja kylmät yöt oli liikaa jopa siperialaisille lajikkeille. Lähes kaikkien kasvien kanssa sadot jäävät paljon odotettua pienemmiksi. Jos ajat olisi toiset, nälkä tulisi. Kasvit ei kasva, sadot on pienet, eläimet lisääntyy heikosti ja pölyttäjiä ei juurikaan ole näkynyt. Puuttuu enää ne heinäsirkkaparvet.
on toki niitäkin joita ei haittaa vaikka lykkäsi lumikinokset keskelle heinäkuuta. Kasvimaalla karannut minttu on ainakin sellainen mitä piisaa, samoin sipulia ja perunaa tulee ihan odotetusti. Ensi vuonna täytyy tehdä lisää muutoksia. Ostaa rulla tolkulla harsoja ja jättää kurkut ja tomaatit vähemmälle- Kasvattaa kasvihuoneessa niitä mistä ehdottomasti haluaa enempi satoa. Luulen että pavut ja kesäkurpat ainakin saa paikan kasvarista. Täytyy vielä keksiä sinne joku systeemi millä tasata lämpötilojen vaihtelua
Kuivuuden ja kylmien öiden takia laitumetkin loppui ennen aikojaan. Heinäkuussa jo joutui antamaan lisäruokaa. Muistan vuosia kun hevoset ovat laiduntaneet vielä lokakuussa. Eläimet ihan selkeästi kärsii paahtavasta kuumuudesta ja valtavista ötökkämääristä.
Paahtava aurinko ja puuttuvat vesisateet ovat varmasti ihan miellyttäviä jos viettää kesälomaa uima-altaalla, belgian kokoisen aurinkovarjon alla ilman mitään pakkoa fyysiseen suorittamiseen. Kolmenkympin helteessä kun tekee paalikuormia tuntitolkulla, on siitä kaikki nautinnollisuus ihan todella kaukana.
Yllättävän vähän käydään keskustelua nykyisten ääri-ilmiöiden vaikutuksesta ruoan tuotantoon, liian vähän. Tottakai tuontiruoalla saa paikattua tilannetta jos kotimaassa joku sato epäonnistuu täysin. Mutta monesti on itsekin tullut pitäneeksi aivan itsestään selvyytenä sellaisia asioita mitä ei enää pitäisi. Esimerkiksi omena, ainahan niitä on ollut puut pullollaan ja ainahan sitä on ollut ihan pulassa niiden kanssa. Saavikaupalla hilloja, mehuja ja kuivatettu niin että piisaa. Vaan ei enää. Kahteen vuoteen meidän omppupuut ovat tuottaneet ehkä kolme omenaa, sama naapureilla.
Toivotaan että kasvien jalostuksessa alettaisiin ottamaan paremmin huomioon lajikkeiden kestävyys, parempi sopeutuminen kaikkiin näihin kelikummajaisiin. Valitsisin mielummin kestävämmän kuin satoisamman lajikkeen.
Vanhat, kestävämmät ja vähempisatoisat viljalajikkeet tekevät hidasta paluuta. Kantojen elvyttäminen on harrastelijoiden vastuulla. Viljasadot on ymmärtääkseni olleet näinä rutikuivina vuosina ihan susihuonot, paahteessa vilja pakkotuleentuu ennen aikojaan ja satoa ei välttämättä edes kannata yrittää korjata. Ikävä kyllä, maataloudessa ei taida vielä olla riittävästi muutospainetta. Sadonkorjuuvelvoitteen palauttaminen varmasti osaltaan lisäisi kiinnostusta vanhojen kantojen elvyttämiselle myös tehomaatalouden puolella. Nythän leipäviljaa tuodaan paljon maailmalta, mutta mitäs sitten jos sitä ei ole saatavilla.
ilmastokeskustelua, siis niiltä osin kuin olen sitä seurannut, käydään hämmentävän paljon sähköauto-puulämmitys-osastoilla. Mutta onko sillä mitään merkitystä vaikka jokaisen pirtin pihalla töröttäisi teslat rivissä jos ruoka loppuu kesken.
Hämmästyttävän vähän taas puhutaan siitä että millä toimilla ihan oikeasti saadaan taattua ihmisille ruokaa pöytään näillä nykyvuosien seonneilla säätiloilla. Millä konkreettisilla toimilla saataisiin pölyttäjät elpymään (tämän luultavasti kaikki tietää, mutta se on sellainen mörkö mitä ei ääneen saa edes sanoa) ja millä toimilla pystyttäisiin muuttamaan maatalouden rakennetta niin että maataloustuottajat tuottaisivat sitä ruokaa myös tulevaisuudessa.
Täällä muiden ajatuksia aiheesta.
Alussa oli Vehkosuo
