Lihakanien kasvatus meillä aloitettiin vuonna 2016. Kaneja oli muutama jo entuudestaan ja ajatusta niiden kasvattamisesta ruokapöytään pyöriteltiin monta vuotta. Kasvatuksen aloittaminen lykkääntyi tilanpuutteeseen, tai siis kanilan puutteeseen. Kanilan rakennusprojekti joutui pitkään väistymään muiden akuutimpien projektien tieltä. Oikeastaan kanila ja talli on meillä ne tilat mitkä on alun alkaenkin suunniteltu ajatuksella ja se kuuluisa toimivuus kärkenä.
Lihakanejahan toki kasvatetaan paljon myöskin ulkohäkeissä, se on aivan täysin ok, paitsi minulle. Olen niin mukavuudenhaluinen ettei kanien hoitaminen ulkohäkeissä oikeen sovi mulle, talvella siis. Hoitaminen on myöskin tällaiselle peruslaiskalle huomattavasti helpompaa kun juokseva vesi, rehu- ja heinävarasto ovat saman katon alla kuin hoidokit. Kesällä on erijuttu, silloin nämä pomppivaiset tietysti ulkoilee mutta talvet ne asuu sisällä. Kanilan häkit on vanhoja kettuhäkkejä, niissä on mökit ja uimurikupit. Poikaset saavat vieroituksen jälkeen kasvaa porukassa teuraskokoon saakka, paitsi ne jotka jäävät tekemään uusia kaneja.
Lihakanien kasvatus on selkeästi sellainen mikä on eniten jakanut mielipiteitä meidän tuttavapiirissä. Osalle kanit ovat hyvin vahvasti lemmikkejä, he suhtautuvat asiaan ikään kuin me pistelisimme poskeen lapsen lemmikkimarsuja. Osa suhtautuu täysin neutraalisti ja loput haluaa maistaa.
kanien myötä olen elvytellyt myös vanhaa turkisharrastustani. Aikanaan opettelin turkishommia metsästyksen sivutuotteina tulleilla nahoilla, nyt näiden jänisten myötä olen palannut senkin puuhan pariin. Tavoitteena kun on ettei mitään menisi hukkaan. Parkkia olen keitellyt tallin kulmalla kasvavasta pajusta. todellista lähituotantoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti