Satokausi 2020

 Tulipa mieleeni että kuluneen satokauden yhteenvetohan on tyystin unohtunut. Siis kasvimaiden sato, jääköön kesän aikana kasvatetut muut ruokajutut toiseen ajankohtaan.

Minulla vaan nämä kasvukauden yhteenvedot ovat useimmiten kokoelma erilaisia tekemiäni virheitä, mitä kirjoittelen ylös jotta muistaisin ensi vuonna välttää samat virheet. Jännä kyllä, tämä minun idioottivarma suunnitelma ei ole toiminut vielä yhtenäkään vuonna, saattaa johtua siitä etten keväällä muista palata lukemaan näitä kirjoituksia, vaan aivan kaikessa rauhassa tumpuloin menemään vanhasta muistista.

Satokausi 2020 oli kuitenkin yllättävän hyvä. Kelit olivat enimmäkseen haastavia, kevät ei tuntunut tulevan koskaan ja onnistuin loistavalla menestyksellä heti kärkeen palelluttamaan mittavan määrän kurpitsantaimia. Meidän tontilla on sellaisia kohtia missä pätee se "alavilla mailla hallan vaara", vaikka muualla on ihan reippaasti plussan puolella, näissä alempana olevissa kohdissa laskee äkkiä pakkaselle. Tottakai juurikin sinne täytyy tunkea ne kaikkein arimmat kasvit. jotain sentään opin, kävin ostamassa hallaharsoa. Kun ensimmäisistä kurpitsoista karkasi henki, iski tietysti paniikki ettei tyystin ilman jäädä ja paikkokylvöjen kohdalla hävisi viimeisetkin järjen rippeet. Lopputulos on arvattavissa. Kurpitsoita tuli enemmän kuin tarpeeksi ja jokasorttia. Kesäkurppia ja tavallisia. Ehdottomasti paras idea oli laittaa jättikurpitsa sellaiselle paikalle missä se mahtuu levittäytymään aivan vikasuuntaan ja tukkimaan kulkuväylät. Lopultahan se alkoi kuolemaa halveksuen tunkeutumaan vuohitarhaan. 

Mullahan oli kurpille oma sellainen mikälie kasvutunneli, huteria muovikaaria, repsottavaa muovia, kadonneita pilipaliankkureita ja ylivoimaisen hankala kastella. Se myös tasaisin väliajoin ilahdutti naapureita, neuroottista ponia ja muita sivullisia uhreja lähtemällä lentoon pienimmästäkin tuulen henkäyksestä. Etenkään Mauno-poni ei oppinut ikinä arvostamaan laitumen halki kiitävää muovihässäkkää, vaikka luulisi että sekin on täällä asunut niin monta vuotta että olisi vähitellen tottunut kaikenlaisiin muuttujiin, mutta tuo kasvutunneli sai sen todella sijoiltaan ihan joka kerta lentäessään laitumella oleilevan poniraukan kimppuun. 

Keväällä aloin etsiskelemään kyseistä kammotusta heikoin tuloksin, lopulta Mikko tunnusti hävittäneensä koko tekeleen. Lupasin olla ostamatta uutta.

Perunat ja sipulit onnistuivat nekin mainiosti. Ensivuonna voisin reipastua vähän aikaisemmin potunnostoon. Savimailla ei ole hyvä idea odotella syyssateisiin asti pottujen kanssa. Tulipa askarreltua pottujen kanssa. Siinäkin tuli pientä paniikin tynkää kun hetken luulin että talvi tulee, viime vuonnahan nostin viimeiset potut tammikuussa että kyllä kannatti hosua kuumeisena otsalampun valossa pottumaalla. Onpahan nyt sitten pottua kevääseen asti. Kaalit, nauriit ja lantut taimettuivat kivasti ja katosivat, liekö joku niitä syövä näverkutiainen ollut asialla tai vuohet.. en tiedä mutta johonkin ne kaikki hävisivät. Porkkanat ja keltajuurikkaat sentään säästyivät

Sipuleille löysin vihdoin passelin kasvupaikan perunamaan jatkeena. Minulla on sellainen silmiä hivelevän kaunis taimihyllyhäkkyrä mikä toimii keväisin kauniina sisustusyksityiskohtana ruokailutilan ikkunan edessä, nyt virittelin sen sipulinkuivatustelineeksi ja sehän  toimi aivan loistavasti ritilähyllyineen siinä hommassa, kaunis se ei tokikaan ollut terassillakaan, mutta silmä tottuu..

Tomaatteja tuli ihan kivasti vaikka ne kärsivät kaikesta mahdollisesta suurista lämpötilaeroista laiskaan kastelijaan. Tällä kertaa taas muistin miksi olisi ihan hirveän hyvä istutusvaiheessa miettiä kasvien lopullista kokoa. Siellä ne kasvihuoneessa taas kamppailivat elintilastaan tomaatit, kurkut ja virginian tupakka. Tuo viimeksi mainittuhan kasvaa tosiaan sellaiseksi reilun metrin suuntaansa leveäksi ja puolitoistametriä korkeaksi kokonaisuudeksi mikä varjostaa kaikki muut hengiltä ellei ole ennen sitä tuuppinut niitä muuten tieltään. Oli muuten ensimmäinen ja viimeinen vuosi kun virginialainen kasvaa kasvihuoneessa tällä tontilla.

Muistelen jonain syksynä kirjoitelleeni siitä kuinka kiva idea on päästää lapset käsiksi siemenpusseihin. Papujahan nimittäin sitten tuli, niitä kiipeili ja luikerteli vastaan ihan kaikkialta, pensaspavut onneksi eivät olleet kovinkaan menestyksekkäitä. Silti jos koko sadon olisi halunnut hyödyntää, olisi varmaan tarvinnut hankkia neljäs pakastin. Hyviähän ne toki on mutta ei tahdo pakki kestää määrättömästi pavunsyöntiä.

Keväällä tehtiin uusi mansikkapenkki, se tuottikin ihan kivasti satoa ihan lokakuulle asti. En tiedä kuinka valtava mansikkapenkki pitäisi tehdä jos haluaisi että mansikkaa riittäisi reilusti pakkaseen ja hilloihin, ellei sitten laita aitaa penkin ympärille, lapset nimittäin syö suurimman osan sadosta samointein ja hyvä niin. Herneitäkin nämä jaksavat syödä niin ettei jää turhaan kypsiä kuleksimaan vaan nekin syödään sitämukaa kuin kypsyvät.

Marjapuskat leikkasin ja lannoitin keväällä (saattoi muuten olla ensimmäinen kerta..hupsis) ja ne tuottivatkin reoppaasti marjaa, jopa keväällä istutetut vattupuskat tekivät jokusen marjan. Omppujakin tuli hillo- ja siideritarpeiksi. Kirsikkapuut kukkivat hienosti mutta satoa tuli yhden kirsikan verran. 

Pellavan unohdin kylvää keväällä, eikä harmita yhtään. 

Talvivalkosipulit ovat penkeissään. alexandra, ljubasha ja messidrome valikoituivat lajikkeiksi, en olisi ikänäni voinut kuvitella maksavani vitosta yhdestä istukassipulista mutta tuleehan kokeiltua. Syytä olla aivan satumaisen herkullinen lajike tuo messidrome. Maa-artisokka jatkaa reissaamistaan tontilla, keksin liki joka syksy uuden kasvupaikan mihin niitä onnettomia tumppaan kasvamaan, niitä sitten pukkaa keväisin toinen toistaan jännitävimmistä paikoista, on sentään positiivista että vaikka kaikki muut epäonnistuisivat, maa-artisokkaa ja saksankirveliä riittää.

Mutta kohtahan voi taas laittaa tomaattia ja paprikaa tulemaan. Ihan joka vuosi muistutan itseäni siitä että ihan muutama kasvi ja ihan muutama lajike riittää.. ennustan että taas ensikesänä saan vatsahaavan kastellessani kahdessa kasvihuoneessa tursuilevia sen seitsemänsadansortin tomaatteja, kurkkuja ja paprikoita. 

Suurimman, kauneimman ja tuottoisimman paprikan kannoin tupaan talvehtimaan, jo silloin suhtauduin vähän epäillen kykyihini saada mokoma puska säilymään hengissä talven yli ja oikeassa olin, se onneton kasvi kuoli aivan uskomattomalla nopeudella, vaikka olin varma että kyllä sen nyt ainakin jouluun asti saisin kitumaan.

Lehmiä ja kuulumisia

 Loppukesä ja alkusyksy meni enimmäkseen potiessa ja edestakaisin ryntäillen. Heti kun kuvittelin pakan olevan jotenkin kasassa niin mieleen tuli heti seuraava homma mikä piti saada tehtyä ennen talvea. Nykyään kun on vähän vaikea ennakoida talventuloa tai muutakaan, tulee välillä paniikki. 

 Nyt paniikin hellittäessä on aikaa kaivaa läppäri esiin, samoilla lämmöillä muutin blogin nimeksi tämän meidän kotitilan nimen ja reipastelin samointein instatilinkin blogille, majalevon_pientila nimellä löytyypi sieltä. Tavoilleni uskollisena en osaa laittaa suoraa linkkiä.

 Mutta sitten lehmät. Tällä hetkellä meillä on vielä kolminkappalein kyyttöjä. Rauha, Hilkka ja Herkko. Hilkka tuppaa karkailemaan naapurin karjaan. Viimekesänä se aina kiiman tehdessään pyyhkäisi päiväksi naapuriin ja iltaruoka-aikaan palautui kotiin. Hilkka on poikkeuksellisen lahjakas hyppääjä ja muutama aita on sille vaan kevyttä verryttelyä matkalla viettämään aikaa naapurin nuorisolaumaan. Ei siinä nyt muuta isompaa haittaa tästä taipumuksesta ole, mutta siementämistä varten se piti saada sieltä kotiin. Viimeisin kotiinhaku oli jo sen varran työläs että alkoi jo hiipimään mieleen useampikin kyyttö-resepti.

Koko sirkus alkoi kun päätettiin Hilkka kotiuttaa samalla portinavauksella kun naapurin karja siirtyy talveksi navettaan. Ihan idioottivarma suunnitelma, siinä vaan unohtui ottaa huomioon kyyttöjen varsin päättäväinen luonne. Kyytöthän ovat varsin pieniä, oikein varpistaen reilun metrin korkeita, äkkiseltään voisi kuvitella että sellainen huomattavasti kookkaampi lypsyrotuinen lehmä olisi työläämpi siirtää laitumelta navettaan. 

Alle tunnissa oli parikymmentä lehmää navetassa, kulkivat suunnilleen parijonossa ja sinne minne pyydettiin, kynnyksellä pyyhkivät sorkkansa ja kävelivät omalle paikalleen. Paitsi Hilkka, Hilkka ei kulkenut yhtään minnekkään eikä varsinkaan sinne minne piti. Hilkka piti sellaisen vähän reilun käsivarren mitan hajurakoa. Muu porukka lähti hirvijahtiin ja minä jäin keskenäni Hilkkajahtiin. Se on muuten rasittava kulkuinen sellainen savipohjainen laidun mitä on sorkilla muokattu oikeinkin pehmeäksi viikkokausien vesisateessa. Iltapäivällä sain Hilkan huijattua navettaan, harmi van että naapurin navettaan. Käveltyäni tunteja pitkin peltoa lehmän perässä, ei huvittanut enää taapertaa metriäkään. Sidoin Hilkan kiinni parrenpäähän ja soitin naapurille että siellä on, pitäkää hyvänänne. Tuotiin sitten illalla porukalla Hilkka kotiin.

Pikkusonni Herkko taas saavuttaa kohta puolenvuoden iän, silloin aletaan olemaan siinä pisteessä että pikkusonni on syytä pitää kaukana sellaisista morsiamista minkä selkään pikkusonnin ei ole suotavaa kiipeillä. Tässä tapauksessa ne ovat Herkon äiti ja isosisko. Herkko on viimeinen tuon sukulinjan yksilö koko maailmassa, silloin on sonnin kannalta asiat aika kivasti ja mahdollisuus päätyä lihapullaksi pienenee ratkaisevasti. Näitä Vieno Nenosen karjan kyyttöjä on kaikkinensa enää olemassa joitain kymmeniä yksilöitä. Eniten niitä on Oukanmäen kyyttökarjassa pohjoisessa, sinne siis Herkkokin suuntaa tilasonnin hommiin. Päädyttiin sitten sellaiseen ratkaisuun että pakataan Hilkka samaan kyytiin. Hilkka viihtyy todennäköisesti paremmin karjassa missä on painikaverit omastatakaa, eikä leikkikavereita tarvitse hakea naapurista.

Aikanaan Rauhan kanssa samaan aikaan meille tuli Rauhan silloinen vasikka Hulina. Hulina lähti täältä sinne samaan paikkaan pohjoiseen, nyt vaan ikävästi vaikuttaa siltä ettei Hulinaa saada tiineeksi ja näillänäkymin Hulina palaa keväällä tänne ja alkaa toimittamaan Rauhalle seuraneidin virkaa. Koska lehmien ajaminen edestakaisin suomen päästä-päähän ei varsinaisesti kuulu kenenkään suosikkihommiin, ei kannata tuoda pohjoisesta kyyttöä tänne asti vain muutamaksi kuukaudeksi. Rauha on kyllä laumaantunut noiden hevosten kanssa oikein hyvin, mutta silti en halua pitää sitä ilman lehmäseuraa, siispä lakkia kouraan ja naapuriin. Toivotaan ettei Rauha huomaa että tuleva seuraneiti onkin jotain ihan muuta kuin kyyttö.

Se että Herkko lähtee maailmalle, tarkoittaa myös sitä että talossa on taas lypsylehmä. Ajoituksena kerrankin varsin hyvä, ulkotöiden vähetessä on taas enemmän aikaa puljata kyökissä. Maitoa pelkästään meillä ei juoda ollenkaan, eli materiaalia maidon jatkojalostukseen riittää. Separaattorikin kökkii nurkassa odottelemassa.

On kyllä vähän haikeeta kun lehmänuoriso häipyy maailmalle, mutta nyt olisi tarkoitus hetimiten siementää Rauha uudestaan, toivotaan että tekisi lehmävasikan, siinä on sitten seuraneitiä moneksi vuodeksi. Meillä kun ei ole tarkoitus pitää kuin maksimissaan kolmea lehmää niin menee välillä vähän säätämiseksi tämän lehmien siirtely, mutta sellaista tämä välillä on.