Kasvimaat alkaa olemaan kalkkia vaille valmiit. Taimetkin ovat hengissä (paitsi tomaatit on jotenkin ankeita) ja kasvaa. Kaikki siemenetkin on hankittuna, nyt vaan loppuisi lumisade ja tulisi kesä.
Kesästä tuli mieleen laidun. Olen potenut jo jonkun vuoden keskivaikeaa ahdistusta tuosta ankeasta laitumesta. Kituliaasti kasvava savitasanko, tehomaatalouden aikaansaama sellainen. Aloin miettimään matojen innoittamana maanparannushankkeita sinnekin (matojahan tai mitään muutakaan elävää sieltä ei löydy) ja kaikessa epärealistisessa hurmoksessani näin jo mielessäni surkean savannin kukoistavana niittykasvien täyttämänä paratiisina, missä lehmät ja hevoset viettävät kesää sateenkaarien, pölyttäjien ja perhosten kanssa. Sitten ikävällä tavalla realismi tärveli mun loistavan suunnitelman, ei nimittäin ole halpaa lystiä, ei ollenkaan lompakolle sovelias hanke ellei putkahda jostain se kuuluisa amerikanserkku muhkeine perintöineen. Hetken jo mietin luomulannoitusta ankkojen muodossa, nehän ovat mitä parhaita lannoittajia, joka kolmannella askeleella pyrstöstä lorahtaa puolilitraa tavaraa. Pitäisi vaan olla tosi paljon ankkoja. Kyllähän tietysti lehmät ja hevoset lannoittaa luonnostaan kakkahädän yllättäessä, tuntuu vaan että se kakkahätä tulee useimmiten karsinassa ja ulkonakin vaan tiettyihin kohtiin. Eikä tietenkään neljä laiduntajaa pysty ihmeitä tekemään isolla alueella. Laitetaan nyt kaikki toivo siihen amerikan serkkuun, toinen yhtä todennäköinen kassavajeen paikkaaja on tontilta löytyvä kultaharkkokätkö, niitä odotellessa.
Olen ryhtynyt myös massiiviseen rikkakasvitorjuntaan, aseena tälläkertaa hukkaheinä. Tallin lattialle, pihalle, hevostraileriin, eteiseen ja kaikkiin muihin kuviteltavissa oleviin paikkoihin kertyy heinän rippeitä. Toki sitä lykitään lintujen pesiin ja muutenkin linnuille kaiveltavaksi, mutta riittää sitä kasvimaillekin. Jos epäonnistun surkeasti (eli siis kun epäonnistun) ja rikat puskee katteen läpi entistä pontevampina, tuikkaan koko roskan tuleen. Maanparannustahan se kulotuskin on.
Nyt taitaa olla pakko uskaltautua katsomaan että kuinka sille autolle kävi.