aloin viimekesänä käymään spinningissä, ihan vaan kuntouttaakseni jalkaa ja päästäkseni kerran tai kaksi viikossa viettämään laatuaikaa jossain muualla kuin kotonani (kyllä, ajan autolla 20km suuntaansa päästäkseni polkemaan pyörällä paikallani). Tämä liikuntaharrastus ei sisällä mitään kunnianhimoisia tavoitteita eikä mitään elämäntapamuutoksia, kaikkein vähiten tyylikkäitä treenivaatteita, palautusjuomia tai niitä jotain jauheita mistä tehdään kuralle maistuva sotku muovitörppöön (vai onko toi törpöstä ryystettävä sotku just se palautusjuoma?). Tarkoitus oli pitää tuo spinninghomma sellaisena keski-ikäistyvälle tädille sopivana puuhasteluna mikä vähän parantaa kuntoa ja nivelten liikkuvuutta. Kun kerran suunnitelma oli tuo, niin mikä ihme sai minut menemään 2 tuntia kestävään rääkkiin mikä oli tosi kaukana tädille sopivasta matalasykkeisestä jumpasta. Menin vielä ihan vapaaehtoisesti.
Mulla oli pohjalla täydellinen suunnitelma ja toistaviikkoa kestänyt flunssa. Mulla on työvuosien hometaloseikkailuista muistona infektioastmaksi diagnosoitu keuhkovika, kun tulee flunssa, täytyy alkaa imemään niistä kiekoista tavaraa henkitorviin, muuten alkaa happi loppumaan ja henki vinkumaan. Yleensä en muista kaivaa kiekkoja kaapista ainakaan riittävän ajoissa, nyt muistin eilen.
Eli suunnitelma oli hoitaa lääkitys kohilleen ja syödä hyvin. Mun ruokailutottumukset on varsin hyvät, siis silloin kun ei tarvitse tehdä muuta kuin ylläpitää elintoimintoja. aamiainen ja lounas on kuppi kahvia, päiväruoka on lautasellinen peruskotiruokaa ja sen selkään vielä kupillinen kahvia. Ei ehkä ihan optimi. Normaalistikin pyrin urheilupäivinä siihen että söisin jotain välipalaa siinä päivän aikana tai sitten viimeistään illalla. Yleensä mulle tulee viimeistään perustunnin jälkeen niin nälkä että voisin popsia keskikokoisen ponin ja vieläpä helposti. Tällä viikolla sitä ei tullut ja muutenkin on ollut niin kiireistä etten ole ehtinyt edes miettimään mitään ylimääräisiä syömisiä.
No nyt sitten eilen lykkäsi järkyttävän aikataulukriisin kun suhtauduin taas vähän turhan optimisesti siihen kuinka kauan menee aikaa kun käy kaupassa, apteekissa, palaverissa ja metsästetään jotain moottorisahan osaa. Eläimetkin on hyvä hoitaa ja etenkin ne kakat lapioida karsinoista. Lopputulos oli hätäseen kitusiin lapioitu pasta-annos ja kiireellä jumpalle.
Koska olin suorittanut henkitorvia avaavan kiekonimennän, niin polkeminen kulki oikeen hyvin. Sillälailla petollisen hyvin. Poljin nimittäin ihan täysiä koko sen kaksituntisen ja vettä sain juotua reilun puolilitraa (hikoilin noin 38litraa). Kotiin kun tulin, ruokin lapset ja eläimet. Saunan jälkeen olin jo niin loppu etten ajatellut enää ollenkaan mitään syömiseen liittyvää.
Aamulla heräsin varsin vinkeissä tunnelmissa. En edes yrittänyt saada sukkia jalkaan. Ihan vähän palalteli varpaita kun hipsin ruokkimaan eläimiä crokseissa, edelleen ilman sukkia. Laitoin sukat vasta lähempänä iltapäivää. Koska oli pakko lähteä hakemaan heinäkuorma. Oli ehkä elämäni painavimmat paalit ja tuntuu että trailerikin on laajentunut sitten viimereissun, niin loputtomasti niitä paaleja tuntu olevan. Sitten alkoi jo horisontti heijaamaan ja muistin sen syömishomman. No tultiin takaisin ja laitoin heti ruoan, alkoi elämä vähän voittamaan. Kesti kyllä ihan loputtoman kauan tänään karsinoidenkin siivoaminen ja vesien kantaminen, jotenkin ei vaan lähtenyt.
Kroppa ihan tiltissä, jalat ja hanuri tulessa, selkään saattuu ja ihan jokapaikkaan sattuu. En kyllä edes muista koska viimeksi on tullut jumpattua ittensä näin tärviölle.
Mä taidan alkaa kartoittamaan niitä seniorijumppaporukoita, heti kun toivun tästä suoritteesta niin ettei ala itkettämään ajatuskin esimerkiksi kumartumisesta. valivalivali
