Satokausi 2020

 Tulipa mieleeni että kuluneen satokauden yhteenvetohan on tyystin unohtunut. Siis kasvimaiden sato, jääköön kesän aikana kasvatetut muut ruokajutut toiseen ajankohtaan.

Minulla vaan nämä kasvukauden yhteenvedot ovat useimmiten kokoelma erilaisia tekemiäni virheitä, mitä kirjoittelen ylös jotta muistaisin ensi vuonna välttää samat virheet. Jännä kyllä, tämä minun idioottivarma suunnitelma ei ole toiminut vielä yhtenäkään vuonna, saattaa johtua siitä etten keväällä muista palata lukemaan näitä kirjoituksia, vaan aivan kaikessa rauhassa tumpuloin menemään vanhasta muistista.

Satokausi 2020 oli kuitenkin yllättävän hyvä. Kelit olivat enimmäkseen haastavia, kevät ei tuntunut tulevan koskaan ja onnistuin loistavalla menestyksellä heti kärkeen palelluttamaan mittavan määrän kurpitsantaimia. Meidän tontilla on sellaisia kohtia missä pätee se "alavilla mailla hallan vaara", vaikka muualla on ihan reippaasti plussan puolella, näissä alempana olevissa kohdissa laskee äkkiä pakkaselle. Tottakai juurikin sinne täytyy tunkea ne kaikkein arimmat kasvit. jotain sentään opin, kävin ostamassa hallaharsoa. Kun ensimmäisistä kurpitsoista karkasi henki, iski tietysti paniikki ettei tyystin ilman jäädä ja paikkokylvöjen kohdalla hävisi viimeisetkin järjen rippeet. Lopputulos on arvattavissa. Kurpitsoita tuli enemmän kuin tarpeeksi ja jokasorttia. Kesäkurppia ja tavallisia. Ehdottomasti paras idea oli laittaa jättikurpitsa sellaiselle paikalle missä se mahtuu levittäytymään aivan vikasuuntaan ja tukkimaan kulkuväylät. Lopultahan se alkoi kuolemaa halveksuen tunkeutumaan vuohitarhaan. 

Mullahan oli kurpille oma sellainen mikälie kasvutunneli, huteria muovikaaria, repsottavaa muovia, kadonneita pilipaliankkureita ja ylivoimaisen hankala kastella. Se myös tasaisin väliajoin ilahdutti naapureita, neuroottista ponia ja muita sivullisia uhreja lähtemällä lentoon pienimmästäkin tuulen henkäyksestä. Etenkään Mauno-poni ei oppinut ikinä arvostamaan laitumen halki kiitävää muovihässäkkää, vaikka luulisi että sekin on täällä asunut niin monta vuotta että olisi vähitellen tottunut kaikenlaisiin muuttujiin, mutta tuo kasvutunneli sai sen todella sijoiltaan ihan joka kerta lentäessään laitumella oleilevan poniraukan kimppuun. 

Keväällä aloin etsiskelemään kyseistä kammotusta heikoin tuloksin, lopulta Mikko tunnusti hävittäneensä koko tekeleen. Lupasin olla ostamatta uutta.

Perunat ja sipulit onnistuivat nekin mainiosti. Ensivuonna voisin reipastua vähän aikaisemmin potunnostoon. Savimailla ei ole hyvä idea odotella syyssateisiin asti pottujen kanssa. Tulipa askarreltua pottujen kanssa. Siinäkin tuli pientä paniikin tynkää kun hetken luulin että talvi tulee, viime vuonnahan nostin viimeiset potut tammikuussa että kyllä kannatti hosua kuumeisena otsalampun valossa pottumaalla. Onpahan nyt sitten pottua kevääseen asti. Kaalit, nauriit ja lantut taimettuivat kivasti ja katosivat, liekö joku niitä syövä näverkutiainen ollut asialla tai vuohet.. en tiedä mutta johonkin ne kaikki hävisivät. Porkkanat ja keltajuurikkaat sentään säästyivät

Sipuleille löysin vihdoin passelin kasvupaikan perunamaan jatkeena. Minulla on sellainen silmiä hivelevän kaunis taimihyllyhäkkyrä mikä toimii keväisin kauniina sisustusyksityiskohtana ruokailutilan ikkunan edessä, nyt virittelin sen sipulinkuivatustelineeksi ja sehän  toimi aivan loistavasti ritilähyllyineen siinä hommassa, kaunis se ei tokikaan ollut terassillakaan, mutta silmä tottuu..

Tomaatteja tuli ihan kivasti vaikka ne kärsivät kaikesta mahdollisesta suurista lämpötilaeroista laiskaan kastelijaan. Tällä kertaa taas muistin miksi olisi ihan hirveän hyvä istutusvaiheessa miettiä kasvien lopullista kokoa. Siellä ne kasvihuoneessa taas kamppailivat elintilastaan tomaatit, kurkut ja virginian tupakka. Tuo viimeksi mainittuhan kasvaa tosiaan sellaiseksi reilun metrin suuntaansa leveäksi ja puolitoistametriä korkeaksi kokonaisuudeksi mikä varjostaa kaikki muut hengiltä ellei ole ennen sitä tuuppinut niitä muuten tieltään. Oli muuten ensimmäinen ja viimeinen vuosi kun virginialainen kasvaa kasvihuoneessa tällä tontilla.

Muistelen jonain syksynä kirjoitelleeni siitä kuinka kiva idea on päästää lapset käsiksi siemenpusseihin. Papujahan nimittäin sitten tuli, niitä kiipeili ja luikerteli vastaan ihan kaikkialta, pensaspavut onneksi eivät olleet kovinkaan menestyksekkäitä. Silti jos koko sadon olisi halunnut hyödyntää, olisi varmaan tarvinnut hankkia neljäs pakastin. Hyviähän ne toki on mutta ei tahdo pakki kestää määrättömästi pavunsyöntiä.

Keväällä tehtiin uusi mansikkapenkki, se tuottikin ihan kivasti satoa ihan lokakuulle asti. En tiedä kuinka valtava mansikkapenkki pitäisi tehdä jos haluaisi että mansikkaa riittäisi reilusti pakkaseen ja hilloihin, ellei sitten laita aitaa penkin ympärille, lapset nimittäin syö suurimman osan sadosta samointein ja hyvä niin. Herneitäkin nämä jaksavat syödä niin ettei jää turhaan kypsiä kuleksimaan vaan nekin syödään sitämukaa kuin kypsyvät.

Marjapuskat leikkasin ja lannoitin keväällä (saattoi muuten olla ensimmäinen kerta..hupsis) ja ne tuottivatkin reoppaasti marjaa, jopa keväällä istutetut vattupuskat tekivät jokusen marjan. Omppujakin tuli hillo- ja siideritarpeiksi. Kirsikkapuut kukkivat hienosti mutta satoa tuli yhden kirsikan verran. 

Pellavan unohdin kylvää keväällä, eikä harmita yhtään. 

Talvivalkosipulit ovat penkeissään. alexandra, ljubasha ja messidrome valikoituivat lajikkeiksi, en olisi ikänäni voinut kuvitella maksavani vitosta yhdestä istukassipulista mutta tuleehan kokeiltua. Syytä olla aivan satumaisen herkullinen lajike tuo messidrome. Maa-artisokka jatkaa reissaamistaan tontilla, keksin liki joka syksy uuden kasvupaikan mihin niitä onnettomia tumppaan kasvamaan, niitä sitten pukkaa keväisin toinen toistaan jännitävimmistä paikoista, on sentään positiivista että vaikka kaikki muut epäonnistuisivat, maa-artisokkaa ja saksankirveliä riittää.

Mutta kohtahan voi taas laittaa tomaattia ja paprikaa tulemaan. Ihan joka vuosi muistutan itseäni siitä että ihan muutama kasvi ja ihan muutama lajike riittää.. ennustan että taas ensikesänä saan vatsahaavan kastellessani kahdessa kasvihuoneessa tursuilevia sen seitsemänsadansortin tomaatteja, kurkkuja ja paprikoita. 

Suurimman, kauneimman ja tuottoisimman paprikan kannoin tupaan talvehtimaan, jo silloin suhtauduin vähän epäillen kykyihini saada mokoma puska säilymään hengissä talven yli ja oikeassa olin, se onneton kasvi kuoli aivan uskomattomalla nopeudella, vaikka olin varma että kyllä sen nyt ainakin jouluun asti saisin kitumaan.

Lehmiä ja kuulumisia

 Loppukesä ja alkusyksy meni enimmäkseen potiessa ja edestakaisin ryntäillen. Heti kun kuvittelin pakan olevan jotenkin kasassa niin mieleen tuli heti seuraava homma mikä piti saada tehtyä ennen talvea. Nykyään kun on vähän vaikea ennakoida talventuloa tai muutakaan, tulee välillä paniikki. 

 Nyt paniikin hellittäessä on aikaa kaivaa läppäri esiin, samoilla lämmöillä muutin blogin nimeksi tämän meidän kotitilan nimen ja reipastelin samointein instatilinkin blogille, majalevon_pientila nimellä löytyypi sieltä. Tavoilleni uskollisena en osaa laittaa suoraa linkkiä.

 Mutta sitten lehmät. Tällä hetkellä meillä on vielä kolminkappalein kyyttöjä. Rauha, Hilkka ja Herkko. Hilkka tuppaa karkailemaan naapurin karjaan. Viimekesänä se aina kiiman tehdessään pyyhkäisi päiväksi naapuriin ja iltaruoka-aikaan palautui kotiin. Hilkka on poikkeuksellisen lahjakas hyppääjä ja muutama aita on sille vaan kevyttä verryttelyä matkalla viettämään aikaa naapurin nuorisolaumaan. Ei siinä nyt muuta isompaa haittaa tästä taipumuksesta ole, mutta siementämistä varten se piti saada sieltä kotiin. Viimeisin kotiinhaku oli jo sen varran työläs että alkoi jo hiipimään mieleen useampikin kyyttö-resepti.

Koko sirkus alkoi kun päätettiin Hilkka kotiuttaa samalla portinavauksella kun naapurin karja siirtyy talveksi navettaan. Ihan idioottivarma suunnitelma, siinä vaan unohtui ottaa huomioon kyyttöjen varsin päättäväinen luonne. Kyytöthän ovat varsin pieniä, oikein varpistaen reilun metrin korkeita, äkkiseltään voisi kuvitella että sellainen huomattavasti kookkaampi lypsyrotuinen lehmä olisi työläämpi siirtää laitumelta navettaan. 

Alle tunnissa oli parikymmentä lehmää navetassa, kulkivat suunnilleen parijonossa ja sinne minne pyydettiin, kynnyksellä pyyhkivät sorkkansa ja kävelivät omalle paikalleen. Paitsi Hilkka, Hilkka ei kulkenut yhtään minnekkään eikä varsinkaan sinne minne piti. Hilkka piti sellaisen vähän reilun käsivarren mitan hajurakoa. Muu porukka lähti hirvijahtiin ja minä jäin keskenäni Hilkkajahtiin. Se on muuten rasittava kulkuinen sellainen savipohjainen laidun mitä on sorkilla muokattu oikeinkin pehmeäksi viikkokausien vesisateessa. Iltapäivällä sain Hilkan huijattua navettaan, harmi van että naapurin navettaan. Käveltyäni tunteja pitkin peltoa lehmän perässä, ei huvittanut enää taapertaa metriäkään. Sidoin Hilkan kiinni parrenpäähän ja soitin naapurille että siellä on, pitäkää hyvänänne. Tuotiin sitten illalla porukalla Hilkka kotiin.

Pikkusonni Herkko taas saavuttaa kohta puolenvuoden iän, silloin aletaan olemaan siinä pisteessä että pikkusonni on syytä pitää kaukana sellaisista morsiamista minkä selkään pikkusonnin ei ole suotavaa kiipeillä. Tässä tapauksessa ne ovat Herkon äiti ja isosisko. Herkko on viimeinen tuon sukulinjan yksilö koko maailmassa, silloin on sonnin kannalta asiat aika kivasti ja mahdollisuus päätyä lihapullaksi pienenee ratkaisevasti. Näitä Vieno Nenosen karjan kyyttöjä on kaikkinensa enää olemassa joitain kymmeniä yksilöitä. Eniten niitä on Oukanmäen kyyttökarjassa pohjoisessa, sinne siis Herkkokin suuntaa tilasonnin hommiin. Päädyttiin sitten sellaiseen ratkaisuun että pakataan Hilkka samaan kyytiin. Hilkka viihtyy todennäköisesti paremmin karjassa missä on painikaverit omastatakaa, eikä leikkikavereita tarvitse hakea naapurista.

Aikanaan Rauhan kanssa samaan aikaan meille tuli Rauhan silloinen vasikka Hulina. Hulina lähti täältä sinne samaan paikkaan pohjoiseen, nyt vaan ikävästi vaikuttaa siltä ettei Hulinaa saada tiineeksi ja näillänäkymin Hulina palaa keväällä tänne ja alkaa toimittamaan Rauhalle seuraneidin virkaa. Koska lehmien ajaminen edestakaisin suomen päästä-päähän ei varsinaisesti kuulu kenenkään suosikkihommiin, ei kannata tuoda pohjoisesta kyyttöä tänne asti vain muutamaksi kuukaudeksi. Rauha on kyllä laumaantunut noiden hevosten kanssa oikein hyvin, mutta silti en halua pitää sitä ilman lehmäseuraa, siispä lakkia kouraan ja naapuriin. Toivotaan ettei Rauha huomaa että tuleva seuraneiti onkin jotain ihan muuta kuin kyyttö.

Se että Herkko lähtee maailmalle, tarkoittaa myös sitä että talossa on taas lypsylehmä. Ajoituksena kerrankin varsin hyvä, ulkotöiden vähetessä on taas enemmän aikaa puljata kyökissä. Maitoa pelkästään meillä ei juoda ollenkaan, eli materiaalia maidon jatkojalostukseen riittää. Separaattorikin kökkii nurkassa odottelemassa.

On kyllä vähän haikeeta kun lehmänuoriso häipyy maailmalle, mutta nyt olisi tarkoitus hetimiten siementää Rauha uudestaan, toivotaan että tekisi lehmävasikan, siinä on sitten seuraneitiä moneksi vuodeksi. Meillä kun ei ole tarkoitus pitää kuin maksimissaan kolmea lehmää niin menee välillä vähän säätämiseksi tämän lehmien siirtely, mutta sellaista tämä välillä on.

Kipeenä, jippii

 Tässä sitä nyt taas kökitään ja odotellaan testituloksia, näyttää nimittäin vahvasti siltä että rutto on rantautunut tähänkin torppaan. Mulla oli testitulos negatiivinen, oireiden perusteella sekä lääkäri että hoitaja oli sitämieltä että koronasta on kyllä kyse. Testi otettiin tosi kauan oireiden alkamisen jälkeen ja sillä topsipuikkonieluun-metodilla, ei siis sitä tikulla aivoihin versiota. no, niin tai näin, tuloksella ei nyt ole suurtakaan väliä kun kerta oireet on mitä on ja kotona olen jokatapauksessa. Mikko kävi tänään testissä ja nyt ootellaan. Koululaiset ovat opiskelleet kotona tämän viikon. Jännittäviä aikoja. Karanteeni ei muuta kovinkaan isosti olemista, ainoat mitkä jäi nyt tekemättä on Hilkan siemennys ja hevosten kengitys. Hilkka uusi kiiman ja karkasi taas naapuriin, siinä ei kolme sähköaitaa paljoa lehmää jarrutellut kun tahtotilaa oli riittävästi. Hevosetkin katseli oikeen kunnioittavasti kun metrinen lehmä leiskautti aidoista yli kuin olympia-tason estehevonen. Siellä se nyt on taas toistaiseksi.

 

Satokauteen ja omavaraisuuteen liittyviä hommia puuhastelen ihan jaksamisen mukaan. Kastelen kasvihuoneet ja kerään valmiit talteen. parasta just nyt on se että vaikkei kaupassa käydäkään, joka päivä on tuoretta tavaraa saatavilla. 

En tiedä mitä mutanttiporkkanoita tuli kylvettyä, vai onko porkkanapenkki justiin jossain laskeumalaikussa, mutta varsin eksoottisia ja erittäin kaikkien porkkanadirektiivien vastaisia yksilöitä pukkaa. Maku on kyllä hyvä vaikkei muuten mitään muotovalioita ole.

Se on kyllä jännä kuinka ihmismieli tekee itelleen ihan turhaa stressiä. Kun vointi on kurja ja jaksaa tehdä tasan ne pakolliset lasten ja eläinten hoitoon liittyvät aktiviteetit, niin jatkuvasti miettii kaikkia joutavia rästihommia. Että kyllä tulee vähintään maailmanloppu jos en harvenna tomaateista lehtiä ja kitke avomaankurkkuja. Ihan naurettavaa. Mikälie luterilainen puuhastelupakko, ihan sama vaikka olis kuumetta kuinka niin on hakattava vähintään motti halkoja ennen aamukuutta, muuten naapuritkin ajattelee että siellä vaan maataan laiskana tuvassa. Mun naapurit ei ajattele kyllä tasan mitään vaikka makaisin pihanurmella nukkumassa.

Ehdin jo iloitsemaan että Pirre-kissa saa pentuja, alkoi pyöristymään sillain lupaavasti. Suunnitelma oli tehdä Pirrestä yhdet pennut ja sitten siirtää Heikki-Aulis Kaasinen-Kaakko pienen kirurgisen operaation kautta konsulttihommiin. Näyttää vaan ikävästi siltä että Heikki-Aulis on kiinnostuneempi mäyräkoirasta ja villasukista. Toivotaan että se kuitenkin kaikesta huolimatta onnistuisi tuhertamaan jälkikasvua tulille.

Lilja täytti 4vuotta, sattuneesta syystä juhlittiin perhepiirissä. Oli tottakai kakut, ilmapallot, viirit, serpentiinit ja härpäkkeet. Pienimmät onneksi tuntuu päässeen aika vähällä tästä rutosta, köhää, vatsaoireita ja ajoittain väsyneitä olivat, nyt tuntuisivat olevan jo ihan kunnossa.

Mikko on jaksanut käydä sienessä, parhaimmillaan on ollut molemmat kuivurit käynissä päivätolkulla. Kantarellia on tullut ihan mahdottoman hyvin. kuivattuna ne ei vie juurikaan varastotilaa ja ovat nopeasti käyttövalmiita. Hyviäkin ovat.

Nyt täytyy ottaa pikku päikkärit. Teetä ja hunajaa on tullut ryystettyä niin että muutun kohta maija mehiläiseksi

Elokuu

Näin se elokuu pääsi hyökkäämään nurkan takaa, se tarkoittaa kaikessa kauheudessaan sitä että koulutkin alkaa taas ihan justiinsa. Koulujen alkuun liittyy aina jotenkin sellanen fiilis että kesä on taputeltu. Eppu odottaa kyllä innoissaan koulun alkamista, Eppu ei vaan tainnut ajatella asiaa siltä kantilta että senkin on taas alettava käyttämään kenkiä ja sukkia ja alettava kyttäämään kelloa. Vanhin lapsukainen aloittaa lukion, se taas tarkoittaa loputtoman setelikasan hupenemista läppäriin, kirjoihin, bussilippuun ja vaateläjään. Huaaaaaah.. Elokuu tarkoittaa myös metsästyskauden alkamista, ensimmäisenä starttaa pulustus, joutuu labbiskin opettelmaan taas uuden unirytmin. Suru nimittäin on tottunut nukkumaan puolillepäivin, sen onni tietysti että se on noutaja eikä ajuri. Riittää kun vääntäytyy passipaikalle nukkumaan ja heräilee jos jotain noudettavaa putoaa taivaalta.

Elokuussa alkaa myöskin kaikenlainen muu puuhastelu talvea silmälläpitäen, niiden toivottavasti taivaaltakin tippuvien lintujen lisäksi teurastettiin kukkopoikia. Vähän on häijynnäköisiä noi lihat, jättäisin syömättä jos en tietäisi että noissa on puolet ayam cemania (mitkä ovat siis luita myöten läpeensä mustia). Osa lihoista jauhettiin jauhelihaksi, osa pilkottiin soossikokoon ja jotain pakasteltiin fileinä. Tätä on tehty jo niin monta vuotta että tietää mikä häviää pakkasesta nopeiten, aina jää viimeiseksi kummittelemaan ne luisimmat ja isoimmat lihaköntit, siksi nykyään jauhetaan mahdollisimman paljon lihoja jauhelihaksi tai pienitään valmiiksi, tulee käytettyä sitten monipuolisesti kaikkea.

Vaikka saatoin alkukesästä kiukutella kun mikään ei tunnu kasvavan, nälkäkuolema tulee, levitän napalmia kasvimaille ja nakkaan kuokan kaivoon.. nyt näyttää siltä että yllättäen olinkin taas väärässä. Kaikkea tulee, jotain enempi ja toista vähempi. Lähes psykoottinen pavunkylvövimmani seurauksena niitä papuja on nyt jokapaikka täynnä, kaarissa ja säleiköissä kasvavat hyasintti- ja ruusupavut tekivät metritolkulla varsia ja nyt ne puskevat kukkaa vähintäänkin riittävästi. Koska tavallisia salkopapuja ja pensaspapujakin lykkää enempi kuin porukan vatsa kestää pavunsyöntiä (enkä usko että on järkevää ostaa neljättä pakastinta ihan vaan pavuille), voi olla että vetoan siihen että ruusupavut ja hyasinttipavut on ihan vaan koristeena ja kerään niistä ensivuodelle siemeniä talteen.

Tomaatteja tulee tosi vähän, se ei kyllä yllätä, niin kaltoin kohtelin niitä koko kevään ja alkukesän. Ne eivät oikeastaan koskaan lähteneet kunnolla kasvuun, taimet oli jotenkin kituliaita ja kämäisiä. Ne kärsi helteestä ja kylmistä öistä ja mistä lie. Parhaimmista (eli sitkeimmistä) lajikkeista otan siemenet talteen ja koitan ensivuonna paremmalla onnella.

Marjat ja omenat alkavat saavuttaa sen työllistävimmän vaiheen. Mummon vanha mehumaija kaivettiin viikonloppuna hommiin ja nyt on taas mehua. Viinimarjoja en laita pakkaseen yhden ensimmäistäkään, enkä taida tehdä hilloakaan, luulen että kaapin perukoilta löytyy vielä jotain vuosikerta sellaisia kuleksimasta. Omenat ovat seuraavana vuorossa, suunnitelmissa on hilloa (omena-kaneli-vanilja sellaista) sitä lapset syö puuron kanssa ihan valtavia määriä, eikä omppuhilloa jää piileskelemään kaappiin. Jonkun määrään taidan kuivata lastuina ja siideriäkin olisi aikomus tehdä. Siiderin ja viinin teko on perinteisesti Mikon hommaa, mulla tahtoo tulla kiljua tai muuten epäkuranttia, ei oteta siis tarpeettomia riskejä.

Pikkusonni Herkko kasvaa niin että kohina käy.Tekisi mieli kehuskella kuinka taitava ja älykäs se on, vaan oikeasti se on sellanen vähän yksinkertaisen oloinen saranapuolella jonottaja. Rauhalla meinaa välillä mennä hermo kun kupissa odottelisi iltamurot ja Herkko vaan seisoskelee maisemia katsomassa eikä älyä kulkea perässä. Onneksi Herkon tulevaisuuden suunnitelmissa on tilasonnina toimiminen, eikä sen niissä hommissa tarvitse osata kuurakettia rakentaa.

Vuohiakin täytyisi muutama laittaa pois vielä ennen talvea. Lempi ja Lempin äitee eivät ole poistolistalla, mutta jos heinätilanteessa ei nyt käy satumainen tuuri, en taida olla ainoa joka joutuu ihan oikeasti miettimään että kuinka monta syöjää pystyy talvella pitämään.

Lehmämäärä farmilla on palautunut kolmeen. Hilkkahan karkasi taannoin naapuriin ja liittyi ikäistensä seuraan, vaikka Hilkka taisi olla porukan vanhin, näytti se kyllä melko koomiselta siellä hosteinien ja ayshirejen seassa, Hilkka parka kun huomattavasti matalampaa mallia kun uudet ystävänsä. Päätettiin että antaa Hilkan olla naapurissa kesää viettämässä jos nyt mitään kummoista ei ilmene. Sitten koitti se Hilkan kannalta kurja päivä, naapuri soitti ja kertoi Hilkan olevan kiimassa, sepä tietysti tarkoitti sitä että Hilkan oli aika siirtyä kotia kohti siemennettäväksi. Hilkkahan toki oli asiasta täysin erimieltä, reipasta ryhmäliikuntaa isommalla porukalla, Hilkan harhauttaminen naapurin navettaan ja muutama muu käänne niin Hilkka saatiin kotio ja semmari soitettua. Nyt vaan toivotaan että pulla on uunissa. Löytyy muuten melko paljon tahdonvoimaa tollaselta metrinkorkuiselta kun se oikeen jotain päättää.

Pirre-kissalla on pullat uunissa. Pirre on valtavan pullea eikä se todella enää sekaannu mihinkään jyrsijäntorjunta puuhiin. Pirre pötköttää sängyssä ja kääntää välillä kylkeä, jos sieltä ei kohta ala pentuja syntymään, Pirre luultavasti halkeaa.

Nyt täytyy munkin reipastua, sulkea kone ja lähteä sipulinnostoon.

satokausi alkakoon

Jaahas, on käsillä se aika vuodesta kun tarttee kaivaa kipot ja kupot esiin. Täytyy tunnustaa että mä kyllä en yhtään tykkää siitä kipporallista. Mulla ei ole kipot ja kannet järjestyksessä odottelmassa käyttöä, vaan kaikki on sikinsokin laatikoissa (tietysti samassa lootassa on pelkkiä yhteensopimattomia kippoja ja kansia) ja luultavasti säilönnän työläin osuus on etsiä niitä kippoja ja niille vielä kannet. Sadonkorjuuhommissa lapsityövoima on ihan lyömätön. Lilja kerää kaikella melkeen nelivuotiaan innolla horsmankukkia, koska ne nyt vaan on prinsessakukkia. Marjastuskin sujuu oikeen joutuisasti kun tiedossa on mustikkaremmejä ja mustikkapiirakkaa.

Mä en varsinaisesti ole mikään himomarjastaja, saati sienestäjä, mulla on luultavasti joku diagnosoimaton sienisokeus, saatan seistä jossain mättäällä hirvikärpästen syöttinä marisemassa ettei siinä mitään sieniä ole, sitten tulee Eppu 7vee ja kerää mun jaloista kassillisen suppilovahveroita ja kantarelleja. Yllättävää kyllä, Mikko ja lapset ei nykyään edes pyydä mua mukaan sienestämään.

Mustikanpoiminta sen sijaan on ihan tosi kivaa, pieninä annoksina. Niin pieninä että kaikilla on kivaa. Kaikki poimii vähän ja helposta maastosta, ei todellakaan mitään tuntikausien suolla rämpimistä ja pitkospuilta suonsilmiin putoilevia pikkulapsia. Eikä niin että kotiin lähdetään kun ensimmäinen on tuupertunut nestehukkaan ja loput on syöty hyttysten ja susien toimesta tunnistamattomiksi. Ollaan nyt käyty jokapäivä poimimassa vähän ja sellaisesta maastosta että marjastaa voi kätevästi kaatumatta yhteenkään kannonnokkaan. Sitten kun kukin on poiminut omasta mielestään riittävän määrän kippoon tai suuhun, lähdetään kotiin. Kukaan ei itke, kukaan ei eksynyt metsään, kukaan ei saanut anafylaktista shokkia näverkutiaisten pistoista ja kaikki haluavat lähteä seuraavanakin päivänä. täyttyy se pakastin ja hillopurkit näinkin.

Piirakat ja remmit lisää ihan uskomattomalla tavalla lasten marjastusintoa. Tosi yllättävää.

alkaa sitä muutakin satoa jo olemaan kuin marjoja. Perunat vaikuttavat tekevän tosi hyvän sadon. Talokin alkaa täyttymään kaikenlaisilla silmiähivelevän kauniilla ja erittäin luovilla yrttien kuivatteluratkaisuilla.

Säätkin suosii, kohta luultavasti päästään kokeilemaan riisinviljelyäkin ihan täällä kotosuomessa.

Siinä se nyt vihdoin on

Vasikka nimittäin! kyllä sitä odoteltiinkin.

Jos joku olisi kymmenenvuotta sitten sanonut että minä odottelen jonkun muinaismuisto lehmän vasikkaa vatta kuralla ja kädet kauhusta vapisten, olisin luultavasti kuollut nauruun. Nyt ei enää naurattanut. Tämä kun oli ainutkertainen mahdollisuus ja jos homma olisi mennyt poskelleen, ei toista kertaa olisi voinut kokeilla.

Sattui nimittäin sellainen jännittävä käänne kun Rauhan siemennys tuli viimesyksynä ajankohtaiseksi, löytyi geenipankista siemeniä mitä ei enää pitänyt olla olemassakaan, mikälie kirjausvirhe, mutta ihan satumainen munkki. Kyseessä oli siis 80-luvulla vaikuttanut sonni minkä koko sukulinjan piti olla jo kadonnut maailmasta. Nämä ovat siis Vieno Nenosen karjan kyyttöjä, alkuperäistä maatiaiskarjaa. Kokonaisuudessaan näitä on enää kolmisenkymmentä yksilöä olemassa, vähiin käy siis ja siksipä tämä geenipankkilöydös oli ihan mahdottoman hyvä juttu.

Kaikkinensa niitä siemenannoksia oli kolme kappaletta, ajatus oli siementää Rauha ja jos annoksia jää, niin kokeillaan Hilkkaa siementää lopuilla annoksilla. Rauha on onneksi tullut aina kertasiemennyksellä tiineeksi ja poikiminenkin on sujunut just niinkuin lehmänhoito-oppaissa kerrotaan. Satumainen munkki onneksi jatkui ja Rauha jäi tiineeksi kerrasta. Kun sitten todella oltiin varmoja että Rauhasta saadaan vasikka, alettiin Hilkkaa siementämään.

Ensimmäinen yritys oli jonkunsortin viestikatkos ja siementäjä oli tulossa meille varustettuna lapinlehmän siemenillä, geenipankkisiemenet kun täytyy hakea keskusvarastolta niin se oli siihen lähtöön myöhäistä.

Seuraavaan kiimaan uusi yritys. Tilasin aamulla siemennyksen ja perään tuli tekstiviestillä seminologin saapumisaika. Hilkka odotti kammattuna ja tällättynä sulhoa saapuvaksi. Ei tullut sulhoa vaan tuli puhelu, muinaismuistosonnin viimeiset siemenet oli kadonneet. Kukaan ei tiedä miten ja mihin ne olivat typpipöntöstä karanneet, niitä etsittiin magneeteilla (vissiin ne siemenet on siellä typpipöntöissä sellaisissa telineissä mitkä saattaa lipsahtaa pöntönpohjalle ja niitä sitten magneeteilla naarataan ylös), lopulta etsittiin jokainen pönttö ja useamman ihmisen voimin. Kateissa olivat eikä niitä ikinä enää löytynyt.

Kolmannen kerran yritettiin toisella sonnilla, geenipankista sekin kyllä mutta sitä on vielä jokunen annos olemassa ja siitä sonnista on itseasiassa Hilkan isosisko Hulina. Tämä on kyllä jo oma tarinansa ja nyt koko Hilkkakin on karannut naapuriin hengailemaan naapurin teinilehmien kanssa. Näyttää vahvasti siltä että Hilkka viihtyy kavereiden kanssa niin hyvin että on syksyyn asti siellä.

Mutta siis, kun kerran ne loput siemenet pääsi hukkumaan, tuli pikkunen paine tuon Rauhan vasikoinnin kanssa. Alkuun toivottiin sonnia ja kun poikiminen alkoi lähestymään niin oikeastaan ihan sama kumpi tulee, kunhan se tulee ehjänä ja elävänä. Muutaman viikon nukuin toinen silmä auki ja pompin pitkin yötä vaanimassa sitä lehmä parkaa, tuijottelin takapuolta ja kähmin utareita. Rauha paisui ihan valtavan kokoiseksi, kävely oli tuskaisen hidasta lyllertämistä ja sisällä se enimmäkseen makasi sorkat kohti otavaa puuskuttaen (helteilläkin toki saattoi olla jotain tekemistä asian kanssa). Joka ikinen ilta olin ihan varma että yöllä se poikii. Ei poikinut, eli kyllä taas kannatti juosta viikkotolkulla pitkin pihoja.

Sunnuntaina sitten tarjolla oli kaatosadetta ja Rauha käveli aamulla hevosten perässä ovelle, totesi että pitäkää tunkkinne, hän ei mene pihalle kastumaan ja päättävisesti se lyllersi takaisin karsinaansa. Vähän ennen puoltapäivää satuin paikalle ja näin kuinka vasikka putkahti kuin lipaston laatikosta maailmaan (siis kai kaikkien lipastojen laatikoista putoilee vasikoita?). Ihan taas oppikirjan mukainen suoritus Rauhalta.

Sonnivasikkahan se sieltä tuli. Kuulema isänsä värityksellä. Itselläni ei ole sen kummempaa mielipidettä tähän ulkonäköasiaan, silloin kun tämän isä on elossa, mä olen vasta opetellut lukemaan niihin aikoihin.

Rauhan aikaisemmat vasikat alkavat H-kirjaimella ja koska näitä parinlehmän puuhastelukarjoja ei koske ne säännöt missä vasikat nimetään syntymävuoden kirjaimen mukaan, saa nämä nimetä ihan kuinka haluaa. Koska sunnuntai oli Herkon nimipäivä, tuli tästä sonnipojasta Herkko

Ilmoitin sen nautarekisteriin mahtipontisesti siitossonniksi. On sillä kyllä jo liuta morsiamia odottelemassa kunhan se tuosta kasvaa.

Kunhan se Hilkka jossain vaiheessa valuu kotio sieltä naapurista, saattaa vähän yllättyä kun äitee tekikin korvaavan tuotteen tilalle kun teini karkasi kylille.

Suuntana omavaraisempi elämä 2020-heinäkuu

Kesäkuun kuulumiset on nopeasti kerrottu, muistaakseni en tehnyt muuta kuin kastelin ja kitkin, voi olla että jossain välissä tein jotain muutakin mutta enimmäkseen seisoskelin kasteluletkun pidikkeenä.

Tämä postaus on osa omavaraistelevien bloggaajien yhteispostaussarjaa. Muiden kirjoitukset löytyvät tämän postauksen lopusta löytyvien linkkien takaa.

Kesäkuussa meinasi kyllä epätoivo iskeä moneen kertaan. Päivät paahtavaa hellettä ja yöt kylmiä, kohdakkoin jopa niin kylmiä että onnistuin palelluttamaan osan kurpitsoista. Lopulta lämpötilojen vaihtelut olivat vissiin liian isoja kasvien makuun ja tuntui ettei kertakaikkiaan mikään idä tai kasva tai tee ylipäänsä mitään muuta kuin kuole. Kaikki maakunnan hallaharsothan myytiin loppuun jo kauan ennen kuin itse vääntäydyin hankintamatkalle. Hallaharso on kyllä sellainen mikä täytyy muistaa hankkia ennen kuin ensi kesänä lykkää ensimmäistäkään rehua kasvamaan, ehkä peittelen koko pihan niillä ja jokaisen tuulenpuuskan jälkeen haen harsoni naapurista. Optimistinen asenne on hyvä säilyttää näissä puutarhahommissa.

kaikkien niiden itävyys- ja kuukahtamisongelmien seurauksena mulla karkasi järki koko touhusta ja ryhdyin tekemään uusintakylvöjä varsin rivakalla kädellä.. arvanette lopputuloksen.. Nyt niitä sitten piisaa, kaikkea ja kaikkialla vähintään riittävästi ja erittäin suunnittelemattomina kokonaisuuksina.

Ensitalvi meillä syödään luultavasti papuja, niitä on kaikkialla. Kaarissa kasvaa ruusupapuja ja vauhdilla kasvaakin. Salkopapuja on muistaakseni kolmessa paikassa (ja ihan liikaa) ja sitten vielä pensaspapuja, niitä Lilja kylvi rivakasti yhden kokonaisen lavan ja puolet toisesta. Terassin säleikössä on hyasinttipapuja, ihan varuiksi, ettei vaan pavut lopu kesken. Herneitä on kanssa vähintään riittävästi ja salaatteja on niin montaa sorttia etten muista edes kylväneeni niin montaa eri lajiketta.

Laitoin tottakai hätäpäissäni lisää kurpitsoitakin, eipähän lopu kasteltavat kesken. Pakko tunnustaa ettein oikeastaan ole kaikesta kasvustosta edes ihan varma mitä niistä tulee, juurekset on etenkin yksi tämmöinen raivopäisten uusintakylvöjen uhri, jotain sieltä on nyt tulossa ja varmaankin aikaa myöten selviää että mitä. Tulee todella sellainen ammattimainen vaikutelma mun viljelyksistä. Kasvihuoneissa ei sentään ole yhtä kaoottista, vahvaa pusikoitumista kylläkin, mutta olen kutakuinkin kartalla niistä pusikoista.

Sen kyllä tiedän jo tässä vaiheessa kesää, että kunhan satokausi tästä kunnolla käynnistyy, tulen niin olemaan pulassa kaiken kanssa. Nyt jo tuntuu että liian moni homma jää tekemättä. Maitoa tulee taas niin että piisaa, vaikkei lehmä ole vielä edes poikinut, vuohet lypsää senkin edestä ja kaikki se maito pitäisi ehtiä käyttämään säädyllisessä aikaikkunassa. Jäätelöä, juustoa, pannaria ja puuroa, kaikkia näitä paljon ja jatkuvasti (lapsiahan tämä toki ei haittaa, itseä vähän omatunto soimaa kun lapset vetää jäätelöä niin paljon kuin kerkiää, olkoonkin itsetehtyä, niin tönkkäsokeristahan sekin on). Horsmat huutelee pellonlaidalla ja suunnitelmissa on tehdä niistä mehua, hyytelöä ja siirappia, tartteis vaan enää ryhtyä. Erilaisia yrttinippuja kuivuu pitkin nurkkia ja pitäisi olla enemmänkin. Tämän kesän trendikkäimmät makusokerit ja suolatkin oottelee toteuttamistaan. Mustikatkin alkaa kypsymään jo lupaavasti. Kaikessa säilönnässä ja puuhastelussa se työteliäin ja tympein osuus, eli ne purkit, saa aikaan ikävää lykkääntymistaipumusta. Nyt kun horsmat tuli mieleen, niin ne taitaa olla tänään ohjelmassa, se kun on sitten myöhästä kun niiden kukinta on ohitse.

Kerettiin me taas heinätöihinkin. Onnistui ihan nappiin, rutikuivaa ja laatu ihan priimaa. Määrä vaan tosi vähäinen, melkein puolet vähemmän kuin viime kesän sato. Kuivuus on tosiaan tehnyt tehtävänsä näillä seuduilla ja nyt vaan sopii toivoa että nämä kaatosateet pelastaisivat toisen sadon. Meillä ei isoa hätää ole eikä varmaan tulekaan, heinänsyöjiä on kuitenkin aika vähän ja niistä olisi tarkoitus syksyllä vielä vähentää jokunen vuohi, voin vaan kuvitella että kummoista vatsahaavaa pukkaa niille joiden tarvitsee keksiä syötävää monikymmenpäisille lehmälaumoille. Samoin viljasadot alkaa olemaan taputeltu, viljapelloille nämä sateet tulivat liian myöhään.

Pistää kyllä väkisinkin miettimään näiden nykyisten säätilojen vaikutus ruoantuotantoon. Pohjavedet oli ennätysmatalalla eikä taivaalta tullut montaa tippaa koko kesäkuun aikana, kuinka viisasta oli tyhjentää kaivoa kurkuille ja tomaateille, vähän omatunto kolkutteli mutta kastelin kuitenkin, eikä meillä vielä kaivossa pohja häämötä. Ylipäänsä nyt tänävuonna on pyörinyt enemmän mielessä kaikki permakulttuuriin, luonnon monimuotoisuuteen, maaperään ja sensellaiseen liittyvät jutut. Aikaisemmin homma oli enemmän sitä että kasvimaa ympäri ja siemenet perään, loppukesä kiroillen kun ei sada tai sataa liikaa. Tälläkertaa kuskattiin kompostia niin että käsistä irtosi nahka ja pitkin tonttia on käynnissä erilaisia kasvupaikkatestejä, olen tuhertanut erilaisia kohopenkkejä eripaikkoihin ja esimerkiksi sipulia kasvaa neljässä eri paikassa ja alustassa. Todella toivon että kaikki tämä toimittaminen tuo mukanaan reilusti oppimiskokemuksia ja ensikeväänä tarvitsee tehdä vain murto-osa tästä hommasta (melkein itse uskon tähän..).

Pörriäisiä on ollut pyörimässä pihalla enenmmän kuin viimevuosina. Omenoita on puut pullollaan, samoin kirsikoita. Luumupuuta meillä ei enää ole, ponin takapuolta alkoi kutittamaan just sen puun kohdalla ja lopputuloksena halkesi koko puuparka. Marjapensaat on niin täynnä että ohuesti hirvittää että mihin niiden kaikkien marjojen kanssa joutuu. Toki myös niitä vähemmän kivoja pörriäisiä on riittänyt, ilma on sakeana polttiaisia, mäkäräisiä, kämäräisiä ja mitälie näverkutiaisia. Hevosia ja lehmiä erityisesti ilahduttaa punatulkun kokoiset paarmat.

Juhannuksena tuli kyllä vähän törsättyä vettä, tehtiin pihasaunalle lapsille allas heinäpaaleista ja pressusta. Tosin sen altaan vesi meni kyllä sitten helteiden vähän hellitettyä hyötykäyttöön kun tyhjensin sitä ämpäreillä hedelmäpuille ja marjapuskille. Siinä se olikin juhannuksen ohjelma, lämmitettiin pihasauna ja lätkittiin mäkäräisiä hengiltä samalla kun lapset mulasivat altaassa.

Mutta siis, aiheeseen. Mä olen huomannut että näissä yhteispostauksissa käy niin että jaarittelen omia juttujani ja kuulumisiani ja totean ettei itse aiheesta mulla ole hajuakaan. En omaa mitään erityisiä taitoja tai muista mitään superhyviä reseptejä. Blogin arkistoa kaivamalla vamasti löytyisi reseptejäkin (ainakin sellaisia hyvin väljästi suuntaa-antavia ohjeita) mutta nyt kun törötän tässä erittäin epämukavassa asennossa Heikki-Aulis Kaasinen-Kaakko olkapäällä (kissa siis), vahdin toisella silmällä lehmää minkä pitäisi justkohta poikia, kaivan lapselle viihdykkeeksi puhelimelta videoita ja jännitän että saanko tekstin valmiiksi ennen ukkosta, päätän taas mennä siitä missä aitaa ei ole ollenkaan (ja tiedän että muilla on jakaa ihania reseptejä ja kaikkia muita kivoja juttuja, niin teen sen ihan hyvällä omallatunnolla).

Piti myös miettiä omavaraisuuden kannalta hyviä käyntikohteita, mä en käy just missään, karanteeni tai ei niin mä pyörin enimmäkseen omalla tontilla, mutta sitten sain jonkunlaisen ahaa-elämyksen tyngän. Ei niin että mulla siltikään olisi mitään yksittäistä paikkaa vinkattavaksi vaan yleisesti ottaen ne paikat mitkä mua kiinnostaa juurikin omavaraisuuden näkökulmasta on kotiseutumuseot, perinnepihat ja maatalousmuseot. Kaikki sellaiset paikat missä on näkyvissä sen ajan meininkejä milloin kaikki todella tehtiin itse ja miten ne tehtiin. Vanhoista työkaluista ja työtapojen esittelyistä saa paljon vinkkejä omaan tekemiseen. Kyllä mua muutenkin kiinnostaa vanhat talot ja tavarat mutta näin asiaa miettiessäni niin varmasti iso osa tuota kiinnostusta on justiin sitä miten silloin elettiin, mitä värkkejä tarvittiin että saatiin kaikki tehdyksi, missä ja miten satoa säilöttiin ja niin edelleen.

Muuten hommat sujuu aika kivasti omalla painollaan, mitään isompia takaiskuja ei ole ollut (en nyt laske niitä kurpitsoita tähän kategoriaan), kaninpoikasia ja ankanpoikasia olisi voinut tulla enemmänkin, siinä missä viime syksynä pakastinta täytettiin ankoilla, niin tällä kertaa ankkojen sijaan teurastetaan hanhia. Mistälie johtuu että haudonnat meni ihan poskelleen, munia tuli tosi vähän ja nekin vähät epäonnistuivat melkein kaikki.

Nyt suurin jännitys on Rauhan poikiminen, tämä kun on nyt tämmöinen kertaluontoinen mahdollisuus. Rauha on tiineenä 80-luvun sonnista, sen koko sukulinjan piti olla jo kokonaan kadonnut, vaan löytyipä vielä geenipankista jonkun kirjausvirheen seurauksena kolme annosta. Rauha ehdittiin siementämään kerran ja loput annokset pääsivät hukkumaan, no onneksi Rauha jäi tiineeksi ja nyt toivotaan että poikiminen menee oppikirjan mukaan ja vasikka putkahtaa maailmaan kuin sellainen isommanpuoleinen pieru Rauhan kääntäessä kylkeään. Että ei paineita.

Muiden kirjoitukset löytyy täältä:


https://www.omavarainen.fi/l/heinakuu2020/

https://www.kuitetekee.com/2020/06/23/mita-on-omavaraistalous

https://sarinpuutarhat.blogspot.com/2020/07/hyotytarha-heinakuussa-omavaraisuus.html

https://rouvayrttisen.blogspot.com/2020/06/kesakuulumisia.html

https://www.harmaatorppa.fi/2020/07/omavaraisuutta-vuonna-2020-osa-7.html

https://tsajut.fi/suuntanaomavaraisuus-2020-osa-7/

https://caramellia.fi/heinakuu2020/

https://luomulaakso.fi/20155/

https://puutarhahetki.blogspot.com/2020/07/unelmana-omavaraisempi-elama.html

ihan pihalla

Koulujen loppumisen jälkeen olen ollut päivät pihalla, sisällä käyn toimittamassa ainoastaan pakolliset jälkeläisteni ravitsemiseen liittyvät toiminnot. Niillekin syötän pääasiassa rikkaruohoja. se on nimittäin kesä nyt, vaikka just nyt olen sisällä koska odottelen nokkospannarin turpoamista uunikuntoiseksi ja ulkona vihdoinkin sataa.

Myös linnut saa olla taas vapaana ulkona, vaikka meillä ei ole kylläkään vapaana kuin kaksi pikkuankkaa, muut ovat tiiviisti tarhoissaan koska ne kuvittelevat että kasvimaat ovat heille katettuja seisovia pöytiä.

Eilen saatiin tehtyä viimein hanhen pitävä tarha. Aikaisemmin on aina jokunen päässyt livistämään ja ne ovat notkuneet pitkin pihaa, asiasta muodostui ongelma koska ensin tuhoutui jättikurpitsa ja sitten tuhoutui mun hermosto. Hanhilla tosiaan kun on niitä poikasia, ne alkoivat vahtimaan niitä sellaisella intensiteetillä että vaihtoehdot olivat panssariverkkotarha tai pakastin. Mikon kanta voitti ja eilen tuherrettiin panssariverkko paikoilleen. Taas on rauha maassa.

Nyt kun kaikki kasvimaita uhkaavat kappaleet on aidattuina, voin viedä viimeiset rehut paikoilleen, eli loput kurpitsat, kesäkurpitsat ja avomaankurkut, muut olenkin saanut tällä viikolla sijoilleen. Sain jopa siivottua ison kasvihuoneen, kärrättyä sinne tuskallisen monta kärryllistä kompostia ja kasvit paikoilleen

Ensiviikolle on lupailtu helteitä, olen henkisesti varautunut viettämään illat ja yöt kasteluletkun varressa. Porkkana iti tosi huonosti, kylvin tänään uudestaan jonkun pätkän. Toivotaan että lähtisivät.

Parasta tällä hetkellä on se että lapsetkin viihtyvät pihalla puuhastelemassa ja todella keksivät itse tekemistä. Yllä olevassa kuvassa ne rakentelevat kirvelin varsista ukkoja.

Nyt kyllä ensimmäistä kertaa vissiin ikinä, on sellanen tunne että kaikki on suunnilleen tehty, mikään kitkemätön penkinpätkä ei saa feng shuita nyrjähtämään, ilmatkaan ei kiristä hermoja. Kun nyt vaan menisi syksyyn ilman lumimyrskyjä, saattaa satoa tulla vähintäänkin riittävästi.Koronakin pitää sopivasti huolen siitä että voi kökkiä ihan rauhassa huokailemassa pottumaan laidalla eikä tarvitse miettiä mitään sen suurempaa ryntäilyä mihinkään.

Seuraava projekti onkin aktivoitua ratsastusrintamalla, nyt kun kaikki aika on mennyt pihatöissä ja kaikenlaisessa muussa puuhastelussa, on hevoset saaneet olla vähän vähäisellä urheilulla. Se tuskin niitä itseään sen suuremmin haittaa, mutta itsellä meinaa tulla pienehkösti huono omatunto siitäkin asiasta.

En yleensä katso juurikaan telkkaria, mutta nyt satuin huomaamaan että tanskalainen maajussi alkoi alusta ja niitä jaksoja katsoessa tosiaan tajusin että mistä sekin maajussi on puuhastelunsa aloittanut ja kuinka monta vuotta se on rakennellut paikkaansa, ei sekään yhdessä yössä valmistunut. Että eihän tässä nyt itsellä ole hätäpäivää näiden hommien kanssa, kerkiäähän sitä ja jos kerran suurin huoli tällä hetkellä on porkkanoiden itäminen, vaikuttaa tuleva kesä varsin kivalta.