Eppu on kuitenkin aina osallistunut (halusin tai en) ruisleivän tekoon. Ihan pienenä sekoitellen juurivelliä ja lisäten (pöllyäviä) jauhoja. Nyt selkeästi huomasin että sehän on oppinut leipomaan ruisleipää ikivanhalla tiinulla ja oikealla juurella. Se muistaa sen että juuri tarttee ensin herättää ja jättää sitten tekeytymään. Muisti jopa että miten herättely tapahtuu. Eikä enää mitään marinaa siitä ettei päässytkään hetimiten leipomaan.
Itse taikina on vielä liian raskasta sekoitettavaa ja alustettavaa viisivuotiaalle, mutta jauhoja se on oppinut lisäämään ajatuksen kanssa ja pöllyttämättä niitä ympäriinsä. Määräkin on maltillinen ja se aika hyvin on oppinut näkemään senkin milloin taikina alkaa olemaan valmista kohotettavaksi eikä jauhoja enää tarvita.
Tässä kohtaa kun mielessäni juhlin että onpas kivaa kun Eppu on kasvanut niin isoksi ettei leipominen enää muistuta kriisinhallinta operaatiota, Lilja saapui paikalle ja päätti osallistua. Ensin levisi jauhot pitkin lattiaa ja sitten se lähti karkuun härkin mukanaan ja siitä tietysti roiskui sitä juurivelliä ympäripitkin. Nooh, muutama hassu vuosi siihen että Lilja kasvaa terroristista leipuriksi.
Itsessäänhän ruisleipä on kohtuullisen simppeliä tehtävää. Tärkein on juuri, mulla meni melkein parivuotta että sain juuresta mieleiseni, osa juuritekeleistäni kuoli tai tärveltyi muuten. Alkuun tiinun puutteessa säilytin juurta pakastimessa mutta nykyään kuivatan sen tiinuun. Mieleiseni juuren sain kasvateltua hapankorpusta ja jostain luomuruisleivästä. Juuren lisäksi tarvitaan hyviä ruisjauhoja, vettä ja suolaa (ja hyvät hermot).
Kun leivän leipomisesta tulee rutiinia, se ei käy niin hermonkaan päälle. Oman uuninsa tunteminen toinen tärkeä seikka, muutaman leipomiskerran jälkeen löytyy se lämpötila ja aika missä lopputulos on paras, ei sisältä raaka ja päältä palanut vaan just hyvä. Mä teen reikäleipiä minimoidakseni kaikki riskit. Isoa limppua paistaessa tulee helpommin sekundaa.
Oikeastaan voisin sanoa ettei ruisleivän tekoon oikeen ole muuta kuin suuntaa antavia ohjeita, jauhojen määrä riippuu kanssa ihan planeettojen asennoista ja auringon liikkeistä. Rutiinin myötä tulee myös näppituntuma oikeaan määrään, tärkeää on lisätä jauhoja vähän kerrallaan ja antaa niiden turvota. Nopeasti lisätty jauhokasa saattaa minuutin päästä yllättää, jauhot imee taikinasta nesteen ja turpoaa niin että käsissä on sellainen kivikova taikinamöykky millä voi korvata talon perustuksista nurkkakiven.
Onneksi meillä on eläimiä, ne on vuosien saatossa saaneet syödä useita ei niin onnistuneita luomuksia. Milloin vähän raakaa, toisinaan kivikovaa tai juuren kanssa sählättyäni, kohoamattomia.
kiireessä ei kannata alkaa tekemään. Juuren kun antaa tekeytyä ja kuplia rauhassa, alustaa taikinan hitaasti ja laiskanpuoleisesti, antaa kohota rauhassa ja tuntee uuninsa niin hyvää tulee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti