Turvaverkko kattaa toiset isovanhemmat, välimatkaa 100km. Mikolla päivätyö johon tärvääntyy 05.30-17.30, lapsista pienin vielä tosi pieni ja ihan autettava. Päivähoitopaikkaa ei ole, eikä myöskään oikeutta kuin osa-aikaiseen. Ei sillä, ei päivähoito ole ratkaisu tähän. Päiväkodin aukiolo ei riitä Mikon työaikaan matkoineen. Mä en näitä saisi sinne vietyä millään. Kunnalla on joku perhetyöjuttu, hyvällä tuurilla sieltä olisi saanut jonkun tänne muutamaksi tunniksi kerran viikkoon. En hakenut.
Kysyin sairaalassa sosiaalityöntekijältä apua. Ajattelin että sieltä löytyy joku patenttiratkaisu, tuskin olen ensimmäinen, ainoa tai viimeinen itsensä telonut kotiäiti. Sosiaalityöntekijä katsoi googlesta neuvolan numeron ja käski kysyä tuota muutaman tunnin perhetyötä sieltä. Kertoi että varmaan sukulaiset ja kaverit hoitaa lapset. Tyrskähdin nauramaan. Mikon kanssa todettiin vaan että voihan paska ja kai helmikuu tulee äkkiä.
Ei siinä auta kun kääriä hihat ja jatkaa niin normaalisti kuin mahdollista. Onhan niitä äitejä jotka istuvat pyörätuolissa aina ja pärjäävät loistavasti. Pakkohan mun on muutama kuukausi selvitä.
Pieniä muutoksia. Talon pääasiallinen asuinkerros on esteetön, alakerrassa on vanhimman huone, kirjasto ja varastoja, sinne mun ei tarvitsekaan päästä. Liljan sänkyä siirrettiin vähän että pyörätuolilla pääsee viereen. Muutama lapsiportti purettiin pois ja keskuspölynimurin lisäksi hankittiin näppärä pikkuimuri. Jotain positiivistakin, lattiaa mopatessa ei kastu sukat kun istuu tuolissa.
Ensin vähän hirvitti kaupassa käynti. Olin ihan varma että kaikki puskee suoraan päälle niinkuin mulle yleensä käy. Olen vissiin niin lyhyt etten osu näkökenttään. Olin väärässä, pyörätuolihan on ihan loistava väline. Tilaa tulee niin jotta piisaa, ihmiset pysyvät todella pitkän matkan päässä tuijottelemassa ja jos menen samalle hyllylle jonkun kanssa, se joku lähtee karkuun niin että tavarat lentelee. Ajattelin mennä varta vasten johonkin ryysismarkettiin jouluruuhkaan pelottelemaan ihmisiä.
Yllättävän tavallisesti tämä on sujunut. Nopeasti jalkapuoliäidistä tuli arkipäivää. Alkuun lapsetkin oli ylikilttejä ja huomattavan avuliaita. Nyt nekin tappelee ja sotkee ihan normaalisti.
Voita nenässä.
Maailman suloisimmat minicroissantit.
Mutta mutta. Vaikka pärjäänkin, jopa itsenikin yllättäneen hyvin, pakko myöntää että onhan tämä tuskasta jatkuvan säryn kanssa ja vähän pelottaa että kuinkahan koipi mahtaa parantua kun sille ei arkisin ole koho-asentoa eikä lepoa tarjolla. Ehkä se siitä. Toisaalta nyt tuli samalla testattua tämän jengin selviytyminen tästäkin.
Eniten hämmästytti ja suututti joidenkin asenne, itteppähän ootte kakaranne ja elukkanne hankkinu, siinähän nyt hoidatte. Jep, näin tehdään ja nämä tyypit voivat rauhassa jäädä odottelemaan karman kostoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti