keskiviikko 14. elokuuta 2019

Syksy ja vihdoin sadetta

pienin täytti 3vuotta ja synttärimyrskykin saatiin taas perinteen mukaisesti. Tytön ensimmäisiä synttäreitä juhlittiin ilman sähköjä, silloin oltiin toista vuorokautta sähköittä kun myrsky pyyhkäisi jonkun kymmenen hehtaaria metsää linjojen päälle. Nytkin oli annettu ukkosvaroitus näille seuduille mutta meille sattui vaan etäistä jyrinää ja sadekuuroja. Tänäänkin on ollut jo pari ukkoskuuroa, mutta nyt paistaa aurinko niin että uskalsin lykätä töpselin seinään ja avata koneen hetkeksi.

Syksy tuli taas ihan yllättäen. Toki aina koulujen ja metsästyskauden alkaminen on sellainen mikä aina muistuttaa että kesä alkaa olemaan taputeltu, mutta nyt yhtenä päivänä havahduin siihen että todella tuli syksy. Lehdet putoaa puista, laitumet loppuu ja kaikki on surkean, ankean, rutikuivan keltaista. Ei siis mikään kaunis ja kuvauksellinen ruska, vaan sellanen kuivuuteen kuolleen luonnon ankeus.

Eikä se enää auta vaikka sataisikin. Täällä on nyt muutamana päivänä tullut vettä, se vaan tuli kuukauden myöhässä. Mutta tuli sentään nyt.
Löysin lehtien alle piiloutuneita jättitomaatteja ja nyt hengitystä pidättäen jännitän että ehtiikö nämä kypsyä ennen joulua. Kaikesta minun valituksesta huolimatta, kurkku ja tomaattisato oli kuitenkin kohtuullinen. Lapset tosin verottavat sitä melkoisella vauhdilla. Etenkin kurkut nämä käy ratsaamassa päivittäin ja syövät samointein kaikki löydöksensä.
Meinasin aloittaa ennen talvea vielä yhden projektin, varsin mittavan projektin. On toki aivan normaalia siirrellä kasvimaita tontin puolelta toiselle ihan vaan paremman tekemisen puutteessa. Oli virhe tehdä toinen kasvimaa tuonne laidunpellon laitaan. Ajatus oli sinänsä ihan hyvä. Se kasvimaa on sellaisessa paikassa mihin pikkutuholaiset ei välttämättä ensimmäisenä eksy tarhasta karatessaan (vuohet siis) ja siinä oli valmiiksi mukavan tasaista maata ja sinne oli vieläpä helppo rytyyttää mönkijälläkin kakkakuormia suoraan viereen. Siihen se hyvyys sitten loppuikin. Mutta maapaohja on pelkkää savea. Savipohja mitä on muokattu viimeksi melkein kaksikymmentä vuotta sitten ja jotain maanparannusainetta (eli karjanlantaa) sinne on ajettu viimeksi joskus 80-luvulla, lisäksi siinä ei ole mitään tuulensuojaa ja siihen porottaa aurinko ihan armottomasti.
Ajatus tosiaan oli ihan hyvä, mutta käytännössä homma ei toimi ollenkaan. Kaksi vuotta tossa on nyt yritetty, on kärrätty lantaa, multaa ja hiekkaa ja ne kaikki häviää sekunnissa saveen. Pienikin auringon pilkahdus saa maan kovettumaan betoniksi ja pienen pieni vesipisara saa saviliejun muuttumaan kenkiin paakkuuntuvaksi painajaiseksi. Kiitti mulle riitti sitä lajia. tulipahan kokeiltua.

Pääsee vähemmällä vaivalla kun perustaa kokonaan uuuden paikkaan missä on lähtökohtaisesti parempi maapohja ja luonnollista tuulensuojaa, jos joutuu uhraamaan pari ikivanhaa marjapuskaa, nurmikkoa ja siirtämään lasten trampoliinin, on se ihan ok. Onhan se ihan hirveä työmaa aloittaa alusta, mutta pääsenpähän puuhastelemaan niitä permakulttuurikokeilujanikin taas. Tämän kevään testipenkit oli menestys, toivon että tulevaisuudessakin on näin eikä kyseessä ollut taas aloittelijan tuuri.
Kurpitsat sai jonkun shokin ja alkoivat pukkaamaan hulluina tyttökukkia. Kurpitsasato jäi kyllä sekin huonoksi, säästä vai mistä lie johtuen oli kesän lähinnä poikakukkia tarjolla. Olen kyllä optimistisesti pölytellyt näitä, jos kävisi niin että kesä jatkuisikin tammikuulle.

torstai 8. elokuuta 2019

Katovuoden satoa

Aamukaffella sattui silmään otsikko kuinka kylmyys, kuivuus ja lopulta myös halla tärveli perunasadon. Uhkaava sipsipula saattaa koetella kansaa tulevana talvena. Meillä onneksi vaikuttaisi asiat olevan ihan hyvin potaattirintamalla. Kasvusto on toki enemmän kuin rujoa katsottavaa, mutta perunoita siellä on. Pottumaa ei onneksi ole tuolla kaikkein kurjimmalla savipeltoalueella.

Kirsikoitakin on niin hyvin että täytyisi alkaa hillon (kröhöm, siis liköörin) tekoon. Vaan vielä olen pysynyt suunnitteluasteella. Lapset ovat syöneet kaikki poimittavissa olevat, jättivät minulle ne huojuvien tikkaiden nokassa seisten pomittavat yksilöt.

mulla oli suuria omenasuunnitelmia. Hilloja (lapset söisivät puuron kanssa ihan loputtoman määrän omppuhilloa), mehua ja siideriä. Eipä tarvitse. Kuvasin koko omenasadon. Kuva alla.


Eläimet sentään  ei lopu kesken. Kevät oli kummallinen, ei oikein meinannut tulla pupuja eikä tipuja. Nyt niitä onneksi on. Muutaman vähän sekavan käänteen jälkeen meille tupsahtikin kokonainen ekstraparvi kanoja.
Sipulitkin onnistui hyvin (vai voiko sipuli edes epäonnistua jos vuohet eivät satu paikalle?)

tällaisia vähän erikoisemman näköisiä otuksia meille on nyt ilmaantunut. En kehtaa edes sanoa että mikä mulle tulee mieleen tuon kanan päästä..
Toukokuussa kuukaudeksi kylään tullut pukki jäi taloon. En nyt varsinaisesti kilju riemusta, mutta joskus tulee elämässä eteen niitä kuuluisia muuttujia ja tässä nyt tuli sellainen, eli Esko tulikin jäädäkseen. Eikä siinä muuten mitään, kiltti ja kivahan tuo on.. mutta se haju..

tiistai 6. elokuuta 2019

Helppoa kuin heinänteko.. eiku.

Mua on riivannut jo jokusen vuoden heinä-ahdistus. Saako sitä vaiko eikö ja jos saa, niin mitä se maksaa. Heinää kun tehdään täällä meillä päin vuosi vuodelta vähemmän. Katoavat karjat ja yleistyneet luonnonhoitopellot (tai jotain sinne päin) ovat tehneet tehtävänsä. Heinämyyjät alkavat olemaan myöskin katoava luonnonvara. Toki heinänviljelyyn tuo omat haasteensa sekin että ensin sataa kolme kesää niin että tuotantosuuntaa voi vaihtaa riisinviljelyyn, sitten kahtena kesänä ei sada. Yhtään. Meillä on ostettu heinä esikuivattuna isoissa pyöröpaaleissa jo monta vuotta. Kun ei ole traktoria, on paaleja haettu tarpeen mukaan. Tarvehan on tietysti riippuvainen eläinmäärästä. Se on yksi eläintenpidon parhaita puolia kun joulukuisessa räntäsateessa (savea, jäätikköä, myrsky, pakkasta ja hurrikaani kaikki yhtäaikaa) alkaa askartelemaan traileria autonperään ja lähtee köröttelemään rospuuton runnomaa kinttupolkua loputtoman matkan edestakaisin. Tekee myös hyvää parisuhteelle nakittaa mies tällaiselle suoritteelle pitkän työpäivän jälkeen.

Meillähän nyt tällä hetkellä heinää syö hevoset, vuohet, lehmät ja kanit. Ei nyt mitään älytöntä määrää mutta kortta on kannettava tarjolle useampaan kertaan päivittäin. On ollut aikaisemminkin tarjolla peltoa mistä saisi tehdä heinää niin paljon kun vaan tahtoo. Aiemmin ei mun heinäahdistus ole vielä saanut ryhtymään moiseen puuhaan. Enimmäkseen johtuen säilytystilasta, eli sen puutteesta ja traktorittomuudesta. Ei voi teetättää pellonlaidallista suurpaaleja jos tahtoo että traktorin omistava naapuri vastaa puhelimeen vielä ensimmäisen kuukauden jälkeenkin. Ne paalit kun ei liiku sieltä pellonlaidasta pihaan pulkalla kiskomalla.

Viimekeväänä kun jännitettiin heinän riittävyyttä, otin asian pohdintaan uudemman kerran. Tyhjiä navetanvinttejäkin tässä kylässä nykyään piisaa säilytystilaksi. Vielä kun toinen naapuri innostui lähtemään kimppaan tähän hankkeeseen niin päätettiin sitten alkaa heinäntekoon.
Kyllä taas tuli opittua.. amatööri kun alkaa puuhastelemaan niin lopputulos on aina vähän jännittävä. On vaikea arvioida paalimääriä per hehtaari jos on ensimmäistä kertaa asialla. Kyselin vähän kyläläisiltä ja vastaukset oli luokkaa "nooooh tuleehan siitä joku paali tai "kyllä niistä hehtaareista varmaan talven heinät saa". Tarkemman vastauksen sain kun yli 9ha niitettynä. Olisihan se varmasti vähempikin riittänyt..

Toinen minkä opin, on se ettei kannata luottaa siihen että joku joskus aikaisemmin on sanonut että voishan sitä tullakin paalaamaan, soittele sitten ku tarttet. On nimittäin harvinaisen syvältä sieltä itsestään kun on tosiaan 9hehtaaria heinää niitettynä ja aikaisemmin ikäänkuin lupaillut paalaaja sanoo ettei tule.
Niitähän on tosiaan pilvin pimein jotka omistavat toimivan pikkupaalaajan. Niitä on vielä vähemmän jotka ovat valmiita tulemaan tekemään. Eikä tosiaan millään talkoilla ja kahvipalkalla vaan ihan asianmukaisella korvauksella. Mutta ei. Sattuipa samaan syssyyn vielä lapsille luvattu leo leikkimaa reissu. Heinä niitettiin keskiviikkona ja torstaina, kolmenkympin helteissähän se kuivuu nopeaan ja paalaus oli ajateltu viikonloppuun. Oli oikein mukava tunnelma perjantaina kärvistellä leikkimaassa samalla miettien että mistähän ketusta sitä löytäisi paalaajan vai alanko lykkimään seipäitä pellolle. Kerrankin kävi tuuri, soitin perjantai-iltana tutulle naapurikylään, en ollut varma onko heillä enää paalaajaa tallella mutta epätoivo alkoi olla sitäluokkaa että puhtaan pakokauhun ajamana aloin kyselemään ihan lotolla. No tämäpä pölähti lauantaiaamuna pellonlaitaan, sanoi tulevansa ensin pöyhimään ja sunnuntaina rippijuhlien jälkeen aloittaa paalaamaan. Oli sellanen helpotus että melkein ratkesin itkemään silkasta ilosta.
Niitä paaleja tulikin sitten lopulta maltillisesti vähän alle 3000. Meillä kun työjuhtana on ikivanha mönkijä, minä ja pikkupoika sekä tietysti mies jonka kesäloma loppui juuri sopivasti. Kolmepäivää me ajettiin niitä paaleja. Aivan tolkuton homma, iltaa kohden alkoi paalit painamaan melko paljon. Meni jokunen burana ja useampi päivä ihan vaan toipuessa. Mutta nyt on heinää niin ettei tarvitse miettiä eikä jännittää että piisaako elukoilla syötävää seuraavaan laidunkauteen.
Taidan tehdän saman ensi kesänäkin. Muutamalla korjausliikkeellä.

maanantai 5. elokuuta 2019

kohti omavaraisempaa elämää 2019, Säästä ja sen vierestä.

Tämä teksti on osa yhteispostaussarjaa, muiden omavaraistelevien bloggareiden ajatuksia aiheesta pääset lukemaan tämän postauksen lopusta löytyvien linkkien kautta.

Olen erinnäisistä syistä (eli kiire ja laiskuus) missannut pari edellistä kierrosta. Yritän nyt parantaa tapani kun kerran ulkonakin on sellainen ilma että voi hyvillä mielin pysyä pirtissä ja istua koneelle. Tästä päästiinkin aasinsillalla tämänkertaiseen aiheeseen, eli säähän.

Olen tätä samaa aihetta pohdiskellut aikaisemminki, eli lähinnä kiukutellut vallitsevista sääolosuhteista. Noin vuosi takaperin tulin siihen tulokseen että nykyään täytyy ihan oikeasti ottaa ajatuksella huomioon hurjaa vauhtia vaihtuvat kelit jotka saattaa heittää vuorokaudessa ääripäästä toiseen. Tätä pohdin oikein syvällisemmin kun virheistäni oppineena kurpitsoille mietin paikkaa, tuntuu että nykyään tuulet on paljon kovemmat kuin aikaisemmin. Tai siis niitä piiskaavia myrskytuulia tarjoillaan kiusallisen usein. Viimekesänä kokeilin kasvattaa kurpitsoita tunnelissa. Olisi pitänyt ilmeisesti valaa betonista kivijalka mihin olisi tunnelin saanut ankkuroitua. Mokoma tunnelin raasku kun saavutti aivan ilmiömäiset lento-ominaisuudet kiitäessään laitumen halki kohti naapuria, siinä oli jo hengen menetyksetkin lähellä, laitumella ollut poni tykkäsi lentävästä tunnelista sen verran huonoa että pelkäsin sen kuolevan shokkiin, itse olin varma että kuolen siihen v-alkuiseen tunteeseen. Tunnetusti myrkytuuli ja rutikuiva savipelto ei ole sadon kannalta ihan optimaalisin yhdistelmä millekään missä on varsi. Varsi mikä katkeaa henkäyksestä. Tänävuonna varrelliset on sijoiteltu kasvamaan paikkoihin missä on luonnostaan tuulensuojaa. Naapurista haettu tuulitunneli on varastoituna johonkin mistä en sitä onnekseni keväällä löytänyt.

Potut ja sipulit onneksi kasvavat vähän kurjemmissakin keleissä, eivätkä ota niin itseensä pikku puhureista.

Ratkoin tuulen tuomia haasteita lykkimällä tuonne tuulisimmalle paikalle (eli pellonlaidassa olevalle kasvimaalle) nauriit, lantut, sipulit, porkkanat, keltajuurikkaat ja pellavat. Taputtelin itseäni selkään koska kerrankin olin suunnitelmallinen ja puuhastelin oikein ajatuksen kanssa. Hyvä minä. Olisin tietysti voinut ottaa huomioon kuivuuden. Eihän tietenkään voi olla peräkkäin kahta rutisevan kuivaa kesää, kappas vaan.. kyllä voi. Tuo pelto on savimaata, niinkuin kaikki täällä on. Kuivana kesänä tuosta tulee silmän räpäyksessä savanni, suola-aavikko ja sellaista betonia mikä ei enää edes kastu vaikka vettä saisikin. On sinne ajettu multaa, lantaa ja kauniita ajatuksia, mutta tehoviljelyssä olleen saviköntän parantaminen johonkin kuntoon on oikeasti vuosien työ, etenkin jos työkoneina on omat kädet, talikko ja lapio. Onhan toki sadetin millä kaydä taisteluun kuivuutta vastaan. Kahden illan sadetuksen jälkeen alkoi omatunto soimaamaan. Meille tulee vesi osuuskunnan kaivosta, kahden kuivan kesän jäjiltä ei vettä varsinaisesti ole tuhlattavaksi asti. En pitänyt hyvänä ideana tyhjentää kylän kaivoa porkkanapenkkiin.

Kuivuus on sellainen asia mikä varmasti vaikuttaa nyt ja tulevaisuudessa paljonkin viljelyyn, sekä minun porkkanamaamittakaavassa että suuremmissa kokonaisuuksissa. Meillä on kyllä omakin kaivo. Se vaan on vähän huonossa paikassa, eli kaukana kaikesta. Sieltä saa kyllä haettua veden jos sähkökatko tai kaivoon mädännyt marsu estää osuuskunnan kaivon käytön, mutta siihen ei taida saada viriteltyä mitään pumppusysteemiä, eikä päivissä riitä tunnit kantovedellä kastelemaan kovinkaan suuria viljelmiä. Tontin rajalla kulkee kyllä isommanpuoleinen oja, sellainen missä keväällä ja vähän märempinä kesinä päässyt uimaan niin koirat kuin linnutkin. Vaan nyt sekin on ollut taas keväästä asti taas rutikuiva.

Jos ja kun joskus tästä muutetaan, on ihan ehdoton että uudessa paikassa on vettä. Järvi,joki tai lampi mistä saa kasteluvedet. Juomavesikaivon tyhjentäminen kasvimaille ei vaan sovi mun omalletunnolle

Kuivuuden lisäksi satotoiveita ei ainakaan paranna lämpötilojen hurjat vaihtelut. Sunnuntaina oli +33c, maanantain ja tiistain välisenä yönä paleltui iso osa kurkuista. Tomaateissakin (siis lehdissä, ei itse tomaateissa) on tarjolla kaikki mahdolliset värit ja kasvu on todella nihkeää. Luulin että niitä kalvaa joku mystinen tauti, no ei, kyllä se päivisin paahtanut käristävä helle ja kylmät yöt oli liikaa jopa siperialaisille lajikkeille. Lähes kaikkien kasvien kanssa sadot jäävät paljon odotettua pienemmiksi. Jos ajat olisi toiset, nälkä tulisi. Kasvit ei kasva, sadot on pienet, eläimet lisääntyy heikosti ja pölyttäjiä ei juurikaan ole näkynyt. Puuttuu enää ne heinäsirkkaparvet.

on toki niitäkin joita ei haittaa vaikka lykkäsi lumikinokset keskelle heinäkuuta. Kasvimaalla karannut minttu on ainakin sellainen mitä piisaa, samoin sipulia ja perunaa tulee ihan odotetusti. Ensi vuonna täytyy tehdä lisää muutoksia. Ostaa rulla tolkulla harsoja ja jättää kurkut ja tomaatit vähemmälle- Kasvattaa kasvihuoneessa niitä mistä ehdottomasti haluaa enempi satoa. Luulen että pavut ja kesäkurpat ainakin saa paikan kasvarista. Täytyy vielä keksiä sinne joku systeemi millä tasata lämpötilojen vaihtelua

Kuivuuden ja kylmien öiden takia laitumetkin loppui ennen aikojaan. Heinäkuussa jo joutui antamaan lisäruokaa. Muistan vuosia kun hevoset ovat laiduntaneet vielä lokakuussa. Eläimet ihan selkeästi kärsii paahtavasta kuumuudesta ja valtavista ötökkämääristä.
Paahtava aurinko ja puuttuvat vesisateet ovat varmasti ihan miellyttäviä jos viettää kesälomaa uima-altaalla, belgian kokoisen aurinkovarjon alla ilman mitään pakkoa fyysiseen suorittamiseen. Kolmenkympin helteessä kun tekee paalikuormia tuntitolkulla, on siitä kaikki nautinnollisuus ihan todella kaukana.
Yllättävän vähän käydään keskustelua nykyisten ääri-ilmiöiden vaikutuksesta ruoan tuotantoon, liian vähän. Tottakai tuontiruoalla saa paikattua tilannetta jos kotimaassa joku sato epäonnistuu täysin. Mutta monesti on itsekin tullut pitäneeksi aivan itsestään selvyytenä sellaisia asioita mitä ei enää pitäisi. Esimerkiksi omena, ainahan niitä on ollut puut pullollaan ja ainahan sitä on ollut ihan pulassa niiden kanssa. Saavikaupalla hilloja, mehuja ja kuivatettu niin että piisaa. Vaan ei enää. Kahteen vuoteen meidän omppupuut ovat tuottaneet ehkä kolme omenaa, sama naapureilla.

Toivotaan että kasvien jalostuksessa alettaisiin ottamaan paremmin huomioon lajikkeiden kestävyys, parempi sopeutuminen kaikkiin näihin kelikummajaisiin. Valitsisin mielummin kestävämmän kuin satoisamman lajikkeen.

Vanhat, kestävämmät ja vähempisatoisat viljalajikkeet tekevät hidasta paluuta. Kantojen elvyttäminen on harrastelijoiden vastuulla. Viljasadot on ymmärtääkseni olleet näinä rutikuivina vuosina ihan susihuonot, paahteessa vilja pakkotuleentuu ennen aikojaan ja satoa ei välttämättä edes kannata yrittää korjata. Ikävä kyllä, maataloudessa ei taida vielä olla riittävästi muutospainetta. Sadonkorjuuvelvoitteen palauttaminen varmasti osaltaan lisäisi kiinnostusta vanhojen kantojen elvyttämiselle myös tehomaatalouden puolella. Nythän leipäviljaa tuodaan paljon maailmalta, mutta mitäs sitten jos sitä ei ole saatavilla.

ilmastokeskustelua, siis niiltä osin kuin olen sitä seurannut, käydään hämmentävän paljon sähköauto-puulämmitys-osastoilla. Mutta onko sillä mitään merkitystä vaikka jokaisen pirtin pihalla töröttäisi teslat rivissä jos ruoka loppuu kesken.

Hämmästyttävän vähän taas puhutaan siitä että millä toimilla ihan oikeasti saadaan taattua ihmisille ruokaa pöytään näillä nykyvuosien seonneilla säätiloilla. Millä konkreettisilla toimilla saataisiin pölyttäjät elpymään (tämän luultavasti kaikki tietää, mutta se on sellainen mörkö mitä ei ääneen saa edes sanoa) ja millä toimilla pystyttäisiin muuttamaan maatalouden rakennetta niin että maataloustuottajat tuottaisivat sitä ruokaa myös tulevaisuudessa.

Täällä muiden ajatuksia aiheesta.

Alussa oli Vehkosuo