aurinko paistaa ja laiskottaa

Nyt se on virallisesti ohi, kesä ja kasvukausi nimittäin ja jäljellä on kasvimailla ja kasvihuoneessa vaan ne tylsimmät hommat mitkä voi sujuvasti lykätä keväälle. Kyllä vähän jo alustavasti paineistin itseäni päättämällä että lauantain uhraan kasvihuoneen siivoukselle ja lannan kärräämiselle kasvimaille, paljon mahdollista että jää tekemättä ja kevät menee kiukutellessa.

Noin muuten tuntuu että elo ja olo melkoista auringonpaistetta, mikään ei kiristä hermoa. Öljysäiliö on täynnä, heinää on pitkälle ensi kesään, polttopuuta varmaan pariksikin vuodeksi ja jotain syötävääkin sain kasvatettua talveksi. Ei yhtään hassumpaa. Nautin nyt kun kerrankin on näin.

Nautiskelusta tuli mieleeni että nyt kun ilmat ovat viilenneet, on mukavampi viettää aikaa kyökissä. Olen viihtynyt siellä jopa niin hyvin että kohta on tiedossa laihdutuskuuri.

Eilen syötiin Late Lammasta, konjakki kermakastiketta, uunijuureksia ja ruskistettua voita. Voi pojat että olikin hyvää, niin hyvää että parituntia meni huilatessa sohvalla. Hanhet munii edelleen ja niistä jättimunista meinasin tänään tehdä uunimunakkaan ja uskottelen itselleni että se juustoa tursuileva annos on tosi terveellinen. Täytynee varmaankin harkita josko hankkisi taas muutaman lampaankin.

Kurpitsat pääsi sittenkin yllättämään. Kiukuttelin niiden kanssa koko kesän kun tekivät pelkkiä poikakukkia ja olin jo ihan varma että jäädään tyystin tyhjin käsin niiden kanssa. Väärässä olin (taas) ja nyt mietin että ehkä vähempikin olisi riittänyt.

Lehmät ja hevoset ovat vielä päivät laitumella, ei siellä mitään syötävää ole mutta lehmien talvitarhan kunnostustyöt ovat saattaneet vähän viivästyä kun se tarmokas aidankorjaaja istuskelee ottamassa aurinkoa kahvikuppi kädessä. On siinä tarhassa toki lehmänpitävät aidat nytkin, mutta haluan ne sellaiseksi ettei tarvitse koko talvena vilkaistakaan koko aitoihin.

Huomenna tulee siementäjä, ei tosin tälle lehmälle. Hilkka täyttää jouluna vuoden mutta Hilkan äiteen olisi jo aika saada uusi vasikka.

Onneksi se teki kiiman nyt, syksy on aina vähän sellaista aikaa että olen enimmäkseen keskenäni lasten kanssa ja mitään kovin isoja muuttujia en päiviini tahtoisi. Syksyllä kun tuppaa olemaan tuo metsästysaika niin Mikolla menee suurin osa vapaa-ajasta metsällä. Nyt sattui niin hyvin että semmari tulee huomenna niin että Mikko pääsee olemaan lasten kanssa ja mä voin keskittyä täysillä tähän romantiikan multihuipentumaan ja seurata silmä tarkkana kun Rauhan seuraava lapsonen (sulhanen vuosimallia 1988) tuikataan itämään.

Sain sentään sinapit tehtyä. Mikko on syksyisin viikon aina merellä ja sinne tarvitaan tanakan makkarakuurin vahvistukseksi sinappia, jouluksi sitten täytyy tehdä vielä toinen satsi.

Tästä sinapista tulee aina sellanen pieni paniikin tynkä, nimittäin joka ikinen kerta kun Mikko on metsästysreissuillaan, meillä tapahtuu joku katastrofi. Vesivahinko, öljypoltin hajoaa, joku eläin joudutaan lopettamaan, auto hajoaa jne jne.. joka vuosi. odotan innolla mitä kivaa universumi keksii tälle vuodelle. Lämminvesivaraaja onneksi hajosi jo kaksiviikkoa sitten, luonnollisesti kastellen iloisesti mennessään osan alakertaa.

Ruokaa omasta maasta

kaiken tämän katovuosi ja ilmastokriisin keskellä onnistuin kehittämään itselleni vielä lähiruoka-ahdistuksen. Aletaan liikkumaan vahvasti foliokypärä-osastolla.

 Kaikki lähti sienistä, tällä alueella ei sieniä saa poimia myyntiin, säteilevät liikaa. No siitähän sitten pääsin koko tämän omavaraisuusasian alkulähteille, eli siihen miksi alunperin halusin alkaa kasvattamaan itse mahdollisimman ison osan meidän syötävistä. Mä aikoinaan ahdistuin niin kaikesta siitä lisäainesotkusta, atsoväreistä, natriumbentsoaatista, glutamaateista ja muista niin että lopulta ollaan tässä tilanteessa. Siitähän on helppo laajentaa ahdistusta sitten ympäristömyrkkyihin ja muihin sellaisiin aatoksiin millä saa hipin sydämen paukuttelemaan lisälyöntejä yön pimeinä tunteina.

Sitten tuli kirsikkana kakkuun tshernobyl, laskeuma ja cesium 137. Tiesin kyllä että tämä paikka missä asutaan, kuuluu siihen alueeseen mihin aikanaan laskeumaa saatiin ja tanakasti saatiinkin. Tiesin ettei täältä poimittuja sieniä saa myydä eikä niitä ole terveellistä ihan määrättömästi popsia. Mutta mites sitten kun aletaan ajattelemaan omavaraisuutta ja lähiruokaa. Mitäs sitten kun suuri osa siitä mitä lapsilleni syötän, onkin kasvattettu siinä samassa laskeumassa. Onko terveellisen, itsekasvatetun ja lisäaineettoman ruoan sivuvaikutuksena syöpä ja sellainen kertymä että kohta koko porukka hohdetaan pimeässä.

Siinä sitä nyt on. Perunat, pavut, tomaatit, sipuli ja yrtit itsekasvatettuja. Kantarellit poimittu lähimetsästä.

Perunamaa on ihan tontin laidalla. Kasvatettu ilman myrkkyjä. Lannoitteena karjanlanta.

 Mites kun muutaman metrin päässä mun potuista onkin naapurin viljapelto, siinä kun ei glyfosaattia säästellä ja sen parikertaa vuodessa kun tuohon 18ha:n pellolle loiskitaan myrkkyä, ei meidän pihalla voi olla ollenkaan. Epäilen että potut saa kyllä osansa. Mikälie yhteensattuma mutta pölyttäjät katosivat sen siliän tien kun ensimmäinen glyfosaattitömäys saatiin niskaamme.

Kasvihuoneessa sentään ei pöllyä mikään myrkky.

Entäs sitten eläimet. Kanatkin syö lähiruokaa, niiden eväät ovat kasvaneet tässä parin kilometrin säteellä ja jyvät ovat saaneet glyfosaattikylvyn. Toki ne kaivelevat kesät pihaa ja laiduntavat vihreää. Alkaakohan noidenkin munat jonain päivänä hehkumaan pimeässä..

Tiedän toki että tämä ahdistus on ohuen yliampuvaa ja tokikaan me ei luultavasti kuolla noihin porkkanamaan tuotoksiin, mutta silti hirvittää ajatella että mitä me ihan oikeasti kerrytetään elimistöihimme ihan vaan tietämättämmekin.

alkaen jo ihan siitä että tulikohan silloin aikanaan ruokittua vauvaa tuttipullosta jollaiset ovat nykyään jo kiellettyjä koska niissä oli jotain yhdisteitä mitkä liukeni sitten siihen maitoon. Nukkuiko lapset lakanoissa ja patjoilla mitkä oli kyllästetty home- ja palonestoaineilla.

Taidan lähteä siivoamaan karsinat ja katsomaan mitä kasvimaat tykkäsi pakkasyöstä.

sataa, paistaa ja pakastaa

syksy todella tuli, päivittäin on tarjolla vuorotellen vettä ja aurinkoa. Enempi kyllä vettä, minua se nyt ei enää hetkauta suuntaan eikä toiseen. Sato oli joka tapauksessa ihan susihuono eikä se siitä enää miksikään muutu, eikä se montako tomaattia tai pottua satuin saamaan, hetkauta ketään muita kuin minua mihinkään suuntaan. Sen sijaan se että sadot oikeilla viljelijöillä (siis niillä jotka ruokkii meidät) on myös huononlaiset, on huonompi homma. Täällä seisoo puimurit odottelemassa parempaa huomista, viljatkin osin vielä vihertää pelloilla, kuivureiden valtavan öljynkulutuksen ja toisaalta taas viljan alhaisen kilohinnan takia ei edes kannata alkaa kovin kosteaa jyvää kuivaamaankaan. Viimeyönä mittari kävi pakkasellakin. Öljypoltin laitettiin päälle, öljyauto kävi aamulla ja talven polttopuut on tehty.

vaikka mä nyt olenkin taas koko kesän kiukutellut kun mikään ei ole kasvavinaan, niin jotain sentään ollaan saatu syödäksemme. Sieniäkin löytyi. Mikolla on joitain supersalaisia sienipaikkoja mistä se käy aina hakemassa annokset tshernobylin laskeumaa.

Ollut muuten taas olevinaan niin kiire ettei muka kerkiä yhtään koneelle istuksimaan, sitten kun alkaa miettimään että mitä on saanut aikaiseksi, niin eipä tule oikeen mitään mieleen. Syksyhommia ja hissuksiin aletaan siirtelemään eläimiä talviteloille. Hulina-lehmä lähti pohjoiseen, siellä oli sonni odottelemassa. Toivotaan että tärppää. Kotiin siis jäi Rauha ja Hilkka. Rauhalle on siemenet tilattu ja nyt odotetaan kiimaa. Hilkalle on myös sulhanen katsottuna mutta ihan vielä ei ole tarkoitus sitä siementää. Siemennyshomma on ollut sellainen lysti että täytyy siitä kirjoitella oma tekstinsä. Mutta tulevaa talvea ajatellen kaksi lehmää ja kaksi hevosta on ihan riittävä määrä.

Hanhet tekivät keväällä muutaman munan mistä haudotettiinkin uusia hanhia. Sitten niiden muninta loppui kuin seinään ja nyt syksyn tullen ne alkoivat taas pukkaamaan munaa kloaakit oikosenaan. On sen verran munalla kokoa että lounaaksi riittää kun paistaa yhden. kananmuna näyttää ihan miniltä verrattuna näihin.

Koneella notkumista haittaa myös syksyyn ajoittuva juhlasuma, kaikilla lapsilla on synttärit peräjälkeen. Kaikille tottakai omat juhlat, kaverisynttärit ja ja ja. Tuntuu ettei muuta kerkiä kuin puhaltaa ilmapalloja ja leipoa kakkuja. Sen kyllä totesin että Epun seuraavat kaverisynttärit ovat hoplop-synttärit. Yhden koululuokan verran 7-vuotiaita boostattuna kakulla, karkilla, pillimehulla ja sensellasella on liikaa jopa mun hermoille.

Liljan prinsessakausi vaan jatkuu ja jatkuu. Kaiken pitää kimaltaa, jopa liman. Tähän kun yhdistää vahvan tahtotilan ja syksyiset kelit, on ihan umpituskaa yrittää selviytyä hammastarkastukseen, neuvolaan tai yhtään mihinkään kodin ulkopuolelle. Liljan mielestä prisessahörhelöpuku varustettuna keijukaissiivillä on täysin pätevä vaatetus lähteä kylille jäätävän kylmään myrskytuuleen, kaikki muut vaatteet ovat tyhmiä ja tyylittömiä.

Pellavat nostin kuivumaan, ohuesti hirvittää että mihin niiden kanssa joudun. Ainakin pellavansiemenissä ollaan täydellisen omavaraisia.