nurkkien raivausta

Pihatalkoot jatkuvat sadekuuroja väistellen. Kevät on ihana, paitsi se osuus mikä paljastaa kaiken ryönän ja kaatuneet aidat. Pihan paraatipuoli, siis se tielle näkyvä osuus, alkaa olemaan siistitty. Terassi on siivottu kaikesta ylimääräisestä, nurmikko ja pihatienpätkä on kammattu nätiksi. Enää ei puutu kuin loput.

Tallinpihaa kaunistaa lumen alta paljastunut heinäkate, maatumisen erivaiheissa olevan heinän pois siivoaminen onkin mukavaa ja kevyttä hommaa. Talven aikana siihen varisee heinää ja sitä ei koskaan saa aikaiseksi kerätä pois, sitä pikkusilppua siis mikä sitten mukavasti katoaakin aina satavan lumen alle. Joka ikinen kevät kiroan samaa asiaa, koskaan kuitenkaan tekemättä asialle mitään. Tulee sitten ainakin jumpattua sitä siivotessa.

Kanaloiden kulmat eivät ole yhtään sen kauniimpaa katsottavaa, lumen alta paljastuu kauniisti kaikkea matkalle pudonnutta sälää. Kanaloiden välistä kuljetaan kasvimaille, vuohitarhalle ja halkokasalle, siinä samaisessa kohtaa myös tehdään talven polttopuut. Tehokas ja puuhakas tietysti haravoisi sahanpurut ja silput pois heti, minä laiskuuttani jätän senkin tekemättä. Sitten kun nurmikko alkaa kasvamaan niin näyttää vähän nätimmältä, mutta toistaiseksi maisemassa on huomattavan paljon sellaista slaavilaista melankoliaa.

Tallikin kaipaa kevätsiivousta, satulahuoneeseen tuskin sopii ovesta sisään. Tavaraa on niin jotta piisaa, tottahan nyt pari hevosta tarvitsee tavaraa likipitäen yhtä paljon kuin keskikokoinen ratsastuskoulu. 

Satulahuoneessa säilytetään myös kaikki rehut, loimet, määrittelemätön kasa työkaluja ja muuta tarpeellista, esimerkiksi taimipurkkeja.. ikävä kyllä en aktiivisista etsinnöistä huolimatta onnistunut löytämään kaaokselle kuin yhden syyllisen. Joudun siis itse siivoamaan senkin rytökasan. Aloitin urakan eilen, yksi seinusta on jo melkein valmis. Löysin kadonneet saappaani, ravivaljaat ja Ilonan suitset, aika hyvin. Toivottavasti raivaustöiden edetessä löytyy muutama kultaharkko ja muuta mitä en tiennyt omistavani.

Hevosten tarhoissa aitalangat on niin surullisessa jamassa että hevoset pysyvät tarhassaan luultavasti ihan vaan säälistä, joka keväinen ilo sekin. Mukavaahan se on vesisateessa kiertää kilometri (tai pari) aitaa, vaihtaa tolppia ja korjata lankoja, huomataksesi kauimmaisessa nurkassa tarvitsevasi jotain joka löytyy tallista. Saa mukavasti suoritettua päiväkävelyn siinä samalla.

Sitten ne polttopuut. Mun rooli on onneksi vain työstää klapit kasaan. Niitä onkin sitten aina yllättävän paljon. Lasten kiinnostus halkojen kanniskelua kohtaan loppuu viimeistään kolmannen klapin jälkeen, sitten onkin mukava siirtyä holtittomasti paikasta toiseen. Hidastaa työtä merkittävästi kun kantaa sylillisen klapeja, hakee Liljan takaisin työpisteelle, kantaa taas pari klapia ja hakee taas Liljan takaisin. Näin toimien saa kevyesti triplattua hommaan kuluvan ajan. Onneksi ei ole kiire.

Sitten siihen lisäksi ne kaikki muut keväiset riemut, kasvimaiden kunnostuksineen ja kasvihuoneen siivouksineen (toiset tekevät senkin syksyllä..). Renkaita ei sentään tarvitse mun autoon vaihtaa, siinä kun ne on valmiina jo viime kesältä. Marraskuun alussa olen sillä viimeksi ajanut. Tänään sekin sitten käynnistettiin (eli Mikko käynnisti), se lähti kyllä käyntiin kun akku oli ensin ladattu, mutta että sen sai liikkeelle, tartti purkaa puolet peräpäästä. Oli vähän jarrut jumissa. Jännä. 

Ei tarvitse illalla unta odotella. Kunto on ihan nollassa kun talvi meni paikoillaan ollessa ja jalkaa potiessa, vähän meinaa väsyttää kun on päivän ulkotöissä.

kuulumisia

Tekniikka petti ihan täysin. Ensin hajosi internet, mitään narua myöten kulkevaa yhteyttähän täällä Syrjälässä ei enää kannata edes haaveilla käyttävänsä. Johdot ovat ikivanhoja ja hajoavat omaan mahdottomuuteensa, operaattorit ei niitä enää halua korjauttaa. Muut yhteydet täällä on aikaisemmin pelannut ihan kohtuu hyvin, mutta nyt viime viikkoina ei ole oikein minkään operaattorin mikään gee tahtonut pelittää. Siihen samaan sitten läppärikin simahti.

Nyt kun kevät vihdoin näyttäisi tulevan, ei katoavat yhteydet virtuaalimaailmaan niin kalva hermoa. Olen ilahduttanut perhettäni pihatalkoilla, sain tosin haravoida ihan keskenäni muiden paistaessa makkaraa ja Mikon tehdessä talveksi puita. Inhoan haravointia, paitsi murtuman kuntoutuessa se on ihan parasta. Tämä myös silloin kun parantelin katkennutta käsivartta viitisen vuotta sitten. On ihan mahtavaa pystyä tekemään jotain mistä syntyy näkyvää tulosta, veltto haravan heiluttelu ei myöskään rasita ihan kohtuuttomasti tuota koipea, mikä on toistaiseksi tottunut liikennöimään enimmäkseen tasamaalla. Pihan sulaessa olen koittanut ottaa talvella menetettyä ulkoilua takaisin ja vietän kaiken mahdollisen ajan ulkona. (Tähän saattaa liittyä myös pesemättömät ikkunat, auringon paistaessa ne näyttää ihan karmivilta, kun pysyttelee pihalla niin ne ei särje mun verkkokalvoja).

Käytiin katsomassa meille muuttavaa lehmää, sovittiin Rauha-rouvan muutto tapahtuvaksi vapun hujakoilla, alkaa jo vähän jännittää. Minä kyllä taitun jo lypsyjakkaralle ja odotan maitoa juustonkiilto silmissä.

 On vaan aina vähän lisähommaa tiedossa kun tontille saapuu uusi eläin, vieläpä sitä sorttia mitä aikaisemmin ei ole ollut. Onhan siinä samalla tiedossa taas aikatauluunkin muutoksia ja Liljankin sopeuduttava lypsyaikatauluihin. Liljaa ei kyllä varmaan haittaa, Lilja on hulluna lehmiin ja hevosiin. Parasta oli kun sai syöttää Rauhalle heinää korsi kerrallaan, pitkään. Niin pitkään että lopulta luovutettiin ja kahviteltiin ulkona että Lilja sai seurustella heppojen ja lehmien kanssa.

Myös vuohet ja pikkukilit ovat saavuttaneet suuren suosion kääpiöjaostossa. Pihalla kun ollaan täytyy tallin ovet pitää kiinni, muuten Lilja karkaa sinne seurustelemaan eläinten kanssa.

Kanitkin alkoivat tekemään poikasia oikein urakalla, hyvä näin. Tiput ja taimetkin kasvaa toivotulla tavalla. Sikäli mikäli näin jatkuu, ensi talvena on lihaa laittaa pöytään.

Tätä (eli kalkkunaa) lisää..

Piristää kyllä mieltä surkean talven jäljiltä kun vihdoin pääsee tekemään. Hevosen selkään en ole vielä kiivennyt, mutta muuten tallilla olen aikaani kuluttanut hinkkaamalla karvojansa pudottavia hevosia (jännä kyllä, normaalisti inhoan karvanlähtöä ja sitä kuinka se irtokarva pursuaa joka tuutista, muutama kuukausi niin ettei pääse hevosten lähellekään niin jo alkaa harjaaminenkin olemaan luksusta). Muutenkin nyt olen saanut viilettää pitkin kyliä, talvi jalattomana, eli autoilukyvyttömänä aiheutti myös melkoisen ruuhkan hammastarkastuksia, neuvolaa ja kaikkea minkä vain ikinä onnistuin lykkäämään myöhemmäksi.

Nyt vaan kiire ei haittaa, nyt se tarkoittaa sitä että vihdoin pystyn toimimaan. Ihan parasta. 

Toivo Toivoton seurueineen

Viime keväänä kuoriutui yksi ja ainoa kalkkuna, Ilkku-Kilkku (Eppu päätti nimen). Ilkku-Kilkku kasvoi kesän ankkojen kanssa vapaana pihalla ja suunnittelin sen syksyllä laitettavan ruokapöytään. Ilkku-Kilkku oli jotenkin epäkalkkuna, se ei tehnyt mitään kalkkunajuttujakaan, sitä ei kiinnostanut muut kalkkunat laisinkaan ja se hengaili pelkästään oman ankkalaumansa ja Epun kanssa. Ei se rassukka tajunnut edes että se osaa lentää, kesän se taapersi ankkajonon jatkeena kunnes tuli kunnon tuuli. Tuulella nuo ankat tapaa mennä riviin mäen päälle räpyttelemään vimmatusti, oikeen navakalla puhurilla saattaa ankka päästä vähän irti maasta jos oikeen räpyttää. Tällaisen performanssin seurauksena Ilkku-Kilkulle selvisi että se osaa lentää. Istuin terassilla katsomassa kun ankat yritti lentoon, Ilkkupa pyyhkäisi rivistä neljääsataa pihan halki suoraan pottumaahan katolleen. Ankatkin pysähtyi kuin seinään ihmettelemään tykinkuulana kiitävää kalkkunaa. Lähdettiin porukalla katsomaan perunamaalle jotta kuinka Ilkku-Kilkun kävi, olin ihan varma että pääsen suolistamaan, niin hallitsemattomalla rytinällä se sinne laskeutui. Sieltä se perunanvarsien seasta löytyi, vähän hämillään mutta täysin ehjänä. 

Eppu vastusti ankarasti Ilkun syömistä joten syksyllä Ilkku-Kilkku sai oman laumansa. Sunnuntaina se teki jo varsin miehekkäitä kalkkunaliikkeitä kun auringon kunniaksi päästettiin molemmat kalkkunaporukat ulos. Aita välissä on hyvä pullistella Veijon kanssa. 

Kuva on tosi kaukaa puhelimella räpsäisty. En jäätiköllä päässyt lähemmäksi. 

No mutta, Toivo Toivoton. Toistaiseksi taas ainokainen kuoriutunut kalkkuna.  

Toivossa on potentiaalia seuraavaksi Ilkku-Kilkuksi.

Suurimman osan aikaa se kyyköttää surkeana ja näyttää siltä että henki karkaa justiinsa. 

Se myös nukkuu ketarat oikosenaan ja näyttää silloin kuolleelta. Eppu tapaa silloin aina ilmoittaa että Toivo kuolee taas. 

 Toivo Toivoton on ihan fasaanien veroinen itsemurhakandidaatti, laita sille tippa vettä, se yrittää hukuttautua siihen tai sitten se kastelee itsensä läpimäräksi ja meinaa jäätyä hengiltä. 

Onneksi on Ritu-kissa. Ritu hoitaa kaikki onnettomat. Ritun supervoima on lämmittää kylmiä tipuja. 

Siellä se Toivo Toivoton on lämmittelemässä uintireissun jälkeen. 

Jään jännityksellä odottamaan, koneessa on kuoriutumassa lisää kalkkunoita ja jokunen fasaani. Mä kovasti ihmettelen kuinka kalkkunat ovat onnistuneet välttämään sukupuuton, niin onnettomia ja itsetuhoisia nuo ovat.