syrjäkylän riemuja

Me asutaan aika kaukana kaikesta, siis sillai kaukana että kaikkialle on pitkä matka ja nämä seudut eivät ole minkään suhteen ykkössijalla. Esimerkiksi teiden hoito on yksi sellainen. Talven mittaan yksi jos toinenkin koulubussi on päätynyt ojan pohjalle ja viime viikolla tuli kuskeilla mitta täyteen. Bussit pysähtyivät aamulla kesken matkan, kuskit ilmoittivat matkan jatkuvan sitten kun tiet on hiekoitettu ja matkaa on turvallista jatkaa. Hiekoittivat kahden päivän kuluttua. Tyttö sitten lompsutteli muutaman kilometrin peilijäistä maantienlaitaa aamuhämärissä takaisin kotio. Siinä sitten herkesin taivastelemaan että mitähän jos matka olisi tyssännyt lähempänä koulua, matkaa olisi ollut 20 kilometriä käveltäväksi takaisin kotiin. Vissiin oletetaan että huoltajat ovat kotona passissa ja valmiina kyytimään pikkupilttejä sinne ja tänne. Kun ei noilla laduilla tahdo kyetä liikkumaan autoillakaan, pyörätuolilla ei taida olla mitään asiaa tenavaa kyytimään. Ei aurata, ei hiekoiteta eikä korjata.

No eilen sitten oli koulubussi ojassa, kartan mukaan matkaa kotiin 12km. Mikko oli tulossa kyllä töistä kotiin, harmi vaan että oli just lähtenyt ajamaan, työmatkaa on vain 120km, siinä joutuu hetken odottelemaan. Onneksi naapuri lähti hakemaan kylän yläkoululaiset, siellä ne matkusti kotio lastattuna hiacen konttiin.

Tänään kuultiin ilouutinen, saatetaan saada kylälle uutta toimintaa. Suunnittelevat jättimäistä kaatopaikkaa keskelle kylää, siis oikeasti jättimäistä, joitain satoja hehtaareja ongelmajätettä, betonimurkausta ja mitä kaikkea. Siihen kylkeen hervoton rekkaralli näille onnettomille teille. Joku jo herkesi juhlimaan että saadaan sitten ehkä tiet kuntoon. Ei lohduta aurattu kylänraitti jos ojat hohtaa vihreenä plutoniumista, ilmassa leijuu zyklon b:tä, melu- ja hajuhaitat tottakai kuuluu kattaukseen. Ollaan vaan just sen verran syrjässä ettei ne haitat haittaa päättäjiä.

Pääsin tutustumaan pitkästä aikaa kyseisen kylänraitin kuntoon. Hevoset (tai siis Paavo) päätti taas käydä katsomassa maisemia aidan takana, muut lähti sitten matkaan mukaan kun kerran aitakin oli valmiiksi nurin. Kattelin ikkunasta kun hevoset hortoili pellolla, toivoin että ne pysyisivät tunnin verran tonkimassa peltoa, eivät pysyneet vaan kävelivät tienvarteen ihmettelemään. Ei auttanut kun lähteä hakemaan. Lilja sentään oli onneksi juuri kuukahtanut päiväunille. Kepeistä jääpiikit tanaan, eteisestä koiranremmi matkaan ja leipäpussi taskuun. Toivoin ettei olisi ihan hirveän liukasta, lonkkamurtuma olisi jo liian iso vitsi. Ystävällisesti hevoset sentään lähtivät kävelemään vastaan kun huutelin siinä köpötellessäni kepeillä jäätien laitaa. Ilonan otin naruun ja ponit saivat tulla irrallaan perässä. On kyllä kiltti ja viisas hevonen, kai se tajusi etten ole ihan parhaassa kävelyvireessä. Vähän se mulkoili niitä keppejä mutta puoliaskelta kerrallaan, rampaa kaatamatta päästiin tallille. Parkkeerasin lauman heinäpaalille odottamaan että sain nylpytettyä hemmetin painavan tallinoven auki ja hinattua hevoset karsinoihinsa. On varmaan vastaavanlainen fiilis maratonin voittajalla, yllätyin itsekin että henkilövahingoilta vältyttiin.

Flunssankin sain ilokseni, pikkulapset sensijaan ovat täynnä toimintatarmoa. Huomiselle täytyy keksiä jotain kivaa aktiviteettiä, ei murheita jättikaatiksista eikä mitään muitakaan fiaskoja.

Reipastelua

Piha on sulanut niin hyvin että pääsin keppeineni pihalle. 

Kalkkunatkin oli päässy ulkoilemaan. Ne tuli vastaan terassilla kun kampesin itseni ulos. 

Veijo 

Veijo sivulta

Armi

Kävin paijaamassa hevosia. Pörröturkkisia hevosia. Kauhulla odotan kevättä ja karvanlähtöä. 

Ilona tuli heti portille kärkkymään herkkuja. 

Lilja villiintyi kanoista ja ankoista. 

Pupujakin ihmeteltiin, aikas paistikkaan kokoisia alkaa olemaan. 

Tämä ei päädy pataan. Tämä jää tekemään uusia paistikkaita. Hän sai kuvaus ja paijaussession jälkeen Jorman häkkiinsä. 

Parisen tuntia pyörin pihalla ja oli kyllä piristävintä pitkään aikaan, joskin myös melko raskasta. Loppupäivä meni sohvalla. 

Pizzaa just just jaksoin värkätä tenavien kanssa. Pizzaa ja vaalivalvojaisia. Lilja tykkää sotkea taikinoita, oli vaan järjetön pettymys kun pizzataikina ei maistunutkaan samalle kun pullataikina. 

Munaa masiinaan

Se on varma kevään merkki kun armas puolisoni kaivaa esiin tuon kodinsisustuksen kauneimman kruunun. Haudontakone on laitos mikä sopii joka paikkaan yhtä hyvin kuin vuohi kasvihuoneeseen. Meillä koneet ovat vessassa. Muuta vessan tasolle ei sitten mahdukaan. Toinen vilkkuu ja toinen hurisee sellaisella taajuudella, että naapuritkin tietää peruskallion resonoinnista että tipuja on tulossa. Tällä kertaa kanoja. Myöhemmin toivottavasti kalkkunoita ja fasaaneja. 

Sisustuksesta ja resonoinnista puheen ollen. Väittävät viisaammat että ihminen voi hyvin jos ympäristössä on palikat paikallaan. Mun henkisessä hyvinvoinnissa ei sinänsä ole mitään ympäristötuhosta johtuvaa ongelmaa juuri nyt, mutta jonkun tekosyyn varjolla munkin oli uskoteltava itselleni että keittiön kaappien siivoaminen pyörätuolista käsin on hyvä idea.

Meidän asuinympäristössä harvoin on MeditatiivisenMinimalistiFengshuiKonmarifanaatikon (tai anopin) mielestä mikään palikka kohdallaan tai tavara paikallaan. Kieltämättä kaaos usein särkee omaakin verkkokalvoani, mutta mielummin pidän mielenterveyteni kasassa ja siedän kaaosta. Lapset, nuo kirkasotsaiset pienet löytöretkeilijät, kiusallisen usein uloittaa maailmavalloituksensa kyökin alakaappeihin. He toteuttavat rajatonta mielikuvistustaan mitä moninaisimmilla ja kekseliäimmillä tavoilla, viimeisin esimerkki: Eppu rakensi kaupungin, automatto, junarata ja legorakennukset. Eppu halusi kaupunkiinsa talven, talvi tuli kun kaupungin päälle ripotteli kilon kaurahiutaleita ja puolipussia vehnäjauhoja. Lasten luovuus on tosi hienoa ja tavoiteltavaa, ohjatusti,ulkona tai päiväkodissa.

Edellämainituista seikosta johtuen alakaapit on siinä jamassa että ovet eivät meinaa mennä kiinni, kamat kinostuu niin että kotivaran kierrätys (nyt en tarkoittanut kierrättämistä lastenhuoneen maton kautta vaan sitä oikeaa, vanhemmasta päästä käyttöä..) on mahdotonta tai laiskuuttani en edes viitsi yrittää. Kaappien takanurkista voi tehdä suorastaan hämmentäviä löytöjä. Ymmärtääkseni elintarvikkeiden kohdalla viini on ainoa tuote missä ikä on tavoiteltava asia.

Kyseinen kotivarakin on aika mittava, eli kaapit on tupaten täynnä. Nyt vielä enemmän kun en pääse alakerran ruokavarastoon.

Olipas melkoinen alustus siihen asiaan että olin tänään reipas, sain kaksi keittiön kaappia siivottua. Lapset osallistuivat aika hallitusti ja nyt on jauhokaappi ja se toinen kaappi siivottu ja inventoitu.

Kyllä siinä oli jotain perää, olen varsin tyytyväinen kun hiutalepakkaukset on riveissä ja pastapussit lajiteltuina, siihen asti kunnes lapset taas keksivät jotain. Saattaa kyllä olla niinkin että mindfulnessilla ja konmarittamalla hankitulla sielunrauhalla tarkoitetaan jotain muuta kuin muutaman kaapin siivouksella hankittua itsetyytyväisyyttä.

Pieneksi se on näköjään käynyt tämä munkin elämä, eilen rytkäsin menemään jalkani kanssa niin että tänään ei ole tarvinnut. Täytyisi löytää joku kultainen keskitie harjoituksiin, oppia se raja ettei seuraavana päivänä tee mieli amputoida koko jalkaa.

Epäilin koiven olevan kuolioitumassa. Facebook-gallupin mukaan toivoa parantumisesta ehkä vielä on. 

On meillä muitakin hulluja kuin minä, asuttiin nuorina ja nätteinä sellaisessa kommuunityyppisessä ratkaisussa. Siellä oli myös yhdessä luhistumispisteessä olevassa asunnossa vuokralla vanha mummo, kukaan ei tiennyt hänen nimeään, hän puhui enimmäkseen hyvin sekavia jos puhui mitään. Seurattiin toki että mummo palasi kauppareissuiltaan kotiin ja että hän noin muutenkin voi hyvin. Vuokraansa hän ei ollut maksanut vuosiin eikä hänen luonaan käynyt kukaan. Sitten mummo ei enää voinut hyvin, hän toikkaroi talvella pihalla puolialasti ja alkoi olla harhainen. Sosiaalitoimi haki sitten mummon vanhainkotiin (jep, 90-luvulla. nykyään mummo olisi saanut kuolla murjuunsa). Omaiset löytyivät tässä vaiheessa ja mummon asunto tyhjennettiin. Satuin sitten vetelehtimään pihalla kun tavaraa kannettiin roskalavalle ja mummelin tytär lykkäsi mulle käteen joulukaktuksen.
Kannoin puskan sisälle ja ennustin sille lyhyttä loppuelämää. 20 vuotta se on muuttanut meidän mukana, kärsinyt onnettoman huonoa hoitoa. Pudonnut tuhat kertaa, kuivunut pystyyn ja palellut kylmillä ikkunoilla ja aina se on kukkinut ihan hulluna. Taas siellä on kukkia likipitäen jäistä ikkunaa vasten. Mummo on kuollut aikapäiviä sitten, mummon kukka elää pidempään kuin kukaan meistä.

kun kaikki käy toistensa hermoon..

Voihan vohveli sentään. Seuraa maailmanluokan valitusta. Piti tulla sähkömiehiä tontille, ei tullut, oli kaatanut flunssa sähkärin. Heräsin tähän tiedonantoon seitsemän korvilla, samoin heräsi pikkulapsetkin. Normaalisti ne heräilee siinä muutaman tunnin myöhemmin.

Koska olen huomattavan yksinkertainen, en ottanut huomioon kuinka mukavaa ja herttaista seuraa väsyneet (ja päiväunista kieltäytyvät) piltit ovat. Normaalisti vastaavassa tilanteessa voin väsyttää pikkupalleroita ulkona ja kaataa ne sitten sänkyihinsä päikkäreille, epänormaalissa pyörätuolitilanteessa kärvistellään sisällä ja käydään loputonta sotaa. Vaihtelevasti asema-, sissi- ja hyökkäyssotana, minä toimien  huonolla menestyksellä erotuomarina ja rauhanneuvottelijana siihen asti kunnes aikuismaisesti ja hyvin epäsovittelijamaisesti yhdyn huutokonserttiin. Lopputulos oli masentavan huono.

Tilanne kun pääsee kärjistymään piinan puolelle, siihen ei oikein enää auta mikään. Me ollaan oltu pikkulasten kanssa marraskuusta alkaen kärsimässä tätä torppatuomioita, se on ihan selvä että hermot siinä menee ennemmin tai myöhemmin. Kääpiöt tylsistyy ja kaikki hermoontuu. Ulkoilua kun normaalisti harrastetaan paljon ja päivittäin, nyt se on vähentynyt huomattavasti. Viikonloppuisin tottakai Mikko ottaa noita mukaansa ulkohommiin mutta valitettavasti arkena ulkoilu on aika minimissään.

Onneksi noi sentään rakastaa kirjoja, ne jaksaa kuunnella satuja melko loputtomasti, hiljaa ja paikallaan. Yritin epätoivoissani tehdä kaalikääryleitä ja lukea ääneen samaan aikaan. Ei onnistunut. Nyt on näpsäkkä palovamma kädessä. Se ei varsinaisesti parantanut mielialaa.

Vanhin lapsi jankkaa ja vänkkää uuden puhelimen perään. Loputtomasti. Siinä samalla kun pikkukääpiöt tappelee pöydän alla legopalikoista, yksi istuu pöydän ääressä jankkaamassa kun on pakko saada uus puhelin. Loputtomasti. Jankkaa ja jankkaa ja jankkaa.

Kissa hyppää tiskipöydälle ja pudottaa lattialle avonaisen siirappitölkin mikä suorastaan räjähtää pitkin lattiaa ja kaappeja.

Yritän palovammani kanssa siivota siirappia lattialta, meteli pöydän alla saa korvat soimaan ja samaan aikaan yksi on jatkanut taukoamatonta vänkäämistä, mutta kun mä HALUUN uuden puhelimen. Omasta mielestä ansaitsisin nobelin rauhanpalkinnon jo pelkästään siitä etten pakannut perhettäni minskin junaan pelkällä menolipulla.

Koirat riehuu, juoksee ympyrää öristen ja toisiaan jahdaten, törmäilee huonekaluihin ja tuuppaa Liljan kumoon. ulos ei tietenkään voi mennä riehumaan. Kylmähän siellä on.

Kissa pudotti ensimmäisen tomaatin taimen lattialle.

Jalka särkee aivan uskomattoman paljon.

Avasin juustonaksupussin, laitoin pienille lastenohjelmia YouTubesta ja annoin vanhimman valita oman huoneensa tai tiskikoneen tyhjennyksen väliltä. Keitin saavillisen kahvia, hyvittelin kättä kylmäpussilla, telkesin koirat makuuhuoneeseen ja laitoin Mikolle viestin että käy hakemassa mulle saunasiiderin.

Mikä onni että maanantai on vaan kerran viikossa.

kaukana omavaraisuudesta

Meillä täällä kasvaa yhtä sun toista syötävää, vaan joskus on saatava sushia. Ne eväkset mitä meillä usein syödään, pyrin aina miettimään miten ne voisi itse tehdä tai kasvattaa, esimerkiksi juustot, viilit, jugurtit ja sen sellaiset. Kaikki mitä ei tarvitse kaupasta kantaa, on kotiin päin.

Sushi (ja lohi noin ylipäänsä, soppana ja graavina) on vaan sellainen herkku, että ei haittaa vaikka kaikki ne kamppeet on kannettava kaupasta. Suuruudenhulluissa harhoissa olen joskus pohtinut lohilammikkoa, lohen hinnan hurja nousukaan ei onneksi ole saanut aikaan lammikon toteutusta. Suomen kesät alkaa kyllä olemaan jo vetisyydessään varsin passeleita riisin viljelyyn. Merilevästä en tiedä, meidän akvaariossa varsin hyvin kasvava levälajike luultavasti on väärä. Perheeni hyvinvoinnin takia jätän tarkemmat pohdinnat mahdollisuudesta sushi-omavaraisuuteen tähän.

Liljallekin maistui, levineen päivineen. Olin ihan varma ettei uppoa.

Muuten ollaankin taas jännän äärellä. Huomenna pitäisi ilmestyä sähkömiehiä tontille. Väliaikainen kaapeli pitäisi nyt vaihtaa lopulliseen. Sinänsä ihan tosi kiva että saadaan nyt tämä kaapelisaaga (toivottavasti) päätökseen, onhan tässä vielä kaikki mahdollisuudet siihen että vakuutusyhtiö päättää vielä takasuoralla vetää jonkun ässän hihastaan. Mutta mutta, se miksi tämä on vähän jännän puoleista, kaapelin vaihto tietää sähköttömyyttä. Lämpömittarissa pakkaslukemat nousee vikkelään, huomiselle on luvattu lähemmäksi pariakymppiä. Sähköttömyys tarkoittaa tällä hetkellä lämmittämättömyyttä, ollaan nyt illan mittaan lämmitetty alakerran takkaa ja toivotaan että se riittää niin ettei lasten kanssa jäädytä huomenna. Mulla ei ole vielä toiveita päästä alakertaan tulia tekemään. Jonkun aikaa tämä tietysti pitää lämpönsä, mutta tuollaisella pakkasella puhutaan aika lyhyestä ajasta, etenkin jos vähänkään tuulee. Puutalo peltojen ympäröimällä kukkulalla nimittäin. Täytyy laittaa sormet ja varpaat ristiin ettei tule mitään muuttujia ja sähkärit saavat hommansa maaliin rivakasti ja ilman hässäkkää mikä pitkittäisi sähköttömyyttä.

Liljaa ei jännitä, Lilja leikkii piilosta. Parasta hauskaa ikinä. Pitäisi itsekin opetella tuollaista huolettomuutta.

Huolettomuudesta puheen ollen. Mallailin hanuriani tänään lypsyjakkaralle. Polvi taipuu (kivuliaasti ja kankeasti tosin) just ja just istumaan matalammalla jakkaralla. Näinkin hölmöltä kuulostava saavutus kyllä paransi mielialaa. Ehkä se tästä.

lehmäkuumetta ja paisunut polvi

Vanhin tyttö räpsäisi sivukuvan jalasta, oli melko sykähdyttävä näky. Ei yhtään ihmetytä kun liikuttelu tekee niin kipeetä. En ole kyllä ikinä nähnyt polvea mikä on noin pallon mallinen. Helmikuussa on deitit kirurgin kanssa, ehkä sitten selviää mikä polvea vaivaa.

Nyt on pahin mahdollinen hetki millekään takapakille. Mitta alkaa olla melko täynnä potemista, pää tahtoo tekemään mutta kroppa laittaa hanttiin. Järjetön lehmäkuume vaivaa. Facebook tarjoili heti aamusta kuvamateriaalia yöllä syntyneestä kyyttövasikasta, siitä se taas räjähti. Nyt äkkiä jalka kuntoon niin pääsen hakemaan omat kyyttömme tontille, tai sen verran kuntoon että pääsis edes katsomaan niitä. Haluan takaisin omavaraiseksi maidon suhteen.

Kylvin lisää tomaattia ja paprikaa, alkaa näyttää taas siltä että hukun keväällä huonoihin taimiin. Vaikka tilanne oman liikkumisen kanssa näyttää siltä ettei oikeasti ole kovin järkevää suunnitella järkkyä määrää hommaa itelleen, silti haluan pitää kiinni normaaleista keväthommista.
Tietysti voisin lykätä uuden kasvimaan tekoa vuodella ja miettiä pottumaan laajennusta kanssa joskus toiste, mutta tässä on vaan mennyt niin monta vuotta niin että hommia on lykätty. Nyt vaan alkaa tuntumaan siltä ettei enää lykätä vaan nyt tehdään ja nostetaan omavaraisuutta isommalle. Kyllähän se tietysti hurjalta kuulostaa omaankin korvaan hankkia kokonaan uusi ja varsin työllistävä eläinlaji samalla kun reippaasti laajentaa kasvien määrää ja lajeja..
Ollaan kohta asuttu tällä tilalla kuusi vuotta, niistä vuosista ja keväistä on kaksi mennyt säästöliekillä raskauksien takia, yksi palkkatöissä, yksi tallia rakentaen ja viime kevät meni säiden puolesta niin pipariksi että kaikki tekeminen jäi vähän vajaavaiseksi. Viime keväänä vaivasi myös vahvasti muuttokuume ja ajatus siitä ettei tähän jäädä kuitenkaan loppuelämäksi, miksikäs sitten kehittämäänkään mitään. Nyt vaan markkinatilanne ja kaikki näyttää niin huonolta että varmaankaan ihan heti ei tästä muuteta, ei näitä paikkoja kuulemma kukaan osta, tehdään sitten sillä ajatuksella että menköön harjoitteluna ja kyllä kai se tekeminen kannattaa jos työnsä hedelmistä edes pari vuotta pääsee nauttimaan

Ritukissa osaa nauttia elämästä, tiskikone lämmittää tiskipöydän mukavan lämpimäksi, siinä on hyvä nukkua päivät. Yöt Ritu nukkuu mun tyynyllä, kiva tollanen karvakissa naamalla kun on röörit täynnä karvaa

Liljallakin on jo vähän isojen tyttöjen tukkaa. Sen saa jo kiinni. 

Olihan taas tapahtumaköyhä muuten tämäkin päivä. 

Kanajuttuja ja muuta silppua

Mikko otti kuvia kanoista. Viimeksi kun näin ne (marraskuun puolessa välissä), uusimmat kanat olivat vielä ihan onnettomia rääppöjä. Meidän oma kanakanta pääsi vähän turhan vanhaksi ja laiskoiksi munimaan, siitä tuli tarve uudistaa kantaa. Meillä oli monta vuotta puhdas araucakanalauma sekä tehokanaporukka. Arat olivat hyviä hautomaan mutta velttoja munimaan, tehot parempia munimaan mutta ne eivät hautoneet ollenkaan ja Hans-Jurgen kukko oli hivenen laiskanpuoleinen polkemaankin. No mutta, tarve tuli uusia porukkaa ja Hans-Jurgenin kuolla kupsahtaessa oli varsin luontevaa yhdistää laumaa, tahtotilaa kun puhtaiden arojen kasvatukseenkaan ei enää ole. Me halutaan munivia kanoja, koristeita on ihan riittävästi riikinkukkojen ja fasaanien puolesta. Arat ja tehot yhdistettiin omaksi porukakseen ja aloimme miettimään seuraavaa siirtoa, mitä rotua ja missä vaiheessa ostettaisiin siitosmunia ja muita sellaisia suunnitelmalliseen eläintenpitoon kuuluvia juttuja.

Niin kuin meillä useimmiten käy, rodun valinta ja siitosmunien hankinta jäi ja uudet kanat tulla tupsahtivat.

Laitettiin ankkoja myyntiin, ostajan tullessa hakemaan ostoksensa, tuli puhetta vuohista.. lopputuloksena Eskopukki vaihtoi omistajaa ja meille tuli 8 uutta kanaa (joista tosin kolme alkoi myöhemmässä vaiheessa kiekumaan ja polkemaan). Naapuri poikkesi kaffelle muutaman munan kanssa, koneesta kuoriutui varsin nättejä mitä-lie-sekoituksia. Nämä olivat niitä mitkä oli ihan rääpäleitä ja nyt niistä on kasvanut oikein sieviä kanoja ja yksi kukko. kukko, Matti Mielipuoli tosin luultavasti päätyy pataan. Matin luonne vaikuttaa kuulemma olevan varsin.. hmmm.. nimensä mukainen. Mulla on nollatoleranssi ilkeisiin kukkoihin, lapset ja vihaiset kukot ovat sellainen yhdistelmä mitä en omalle tontilleni tahdo. Kilttejä kukkoja kun on maailma pullollaan.

Matti mielipuoli on kyllä nätti. 

Sähkökaapelisaagan pitäisi tulla päätökseen lähipäivinä. Tänään tuli hiekkakuorma, lauantaina kaivuri ja maanantaina sähkömiehet. Toivottavasti rikkinäisen kaapelin ylöskaivaminen ahtaalla pihalla ja parin pengerryksen poikki sujuisi sillain kivasti. Luultavasti odotettavissa on joku maailmaluokan fiasko. Hiekkakuorma menee kyseisen kaivannon peittelyyn mutta täytyy samalla tutkailla josko sama sekoitus olisi potentiaalinen uusi pintahiekka ratsastuskentälle. Tarttis ensin kuntoutua niin että pääsisi edes sinne hiekkakasalle. Muuten kyllä kivituhkan ja hienon hiekan sekoitus voisi kuulostaa toimivalta. Kuorma kipattiin hevosten aidan viereen, ne joutuivat oikein saapumaan paikalle kun kerrankin oli jotain nähtävää. Sain räpsäistyä puhvelilaumasta kuvan. Ne näyttää pörröturkkeineen just siltä että sain astmakohtauksen pelkästään ajattelemalla karvanlähtöaikaa.

Kuntoutumisesta puheen ollen, kävelyharjoitukset etenevät hitaasti ja kivuliaasti. Jalka on päivä päivältä lähempänä normaalia asentoa mutta vielä puuttuu paljon. Painoa uskallan jo jalalle laittaa vähän enemmän mutta rohkeutta on varsin rajallisesti. Kaveri on potenut reisiluun avomurtuman ja kyselin häneltä vähän ohjetta kävelytreeneihin. Ohje oli lyhyt ja ytimekäs. Vedä kännit ja kävele.. hän ei kuulemma ollut myöskään uskaltanut astua jalalle ja fyssari oli aikanaan antanut ohjeen liipasta lärvit, kuulemma rohkeus kasvaa promillejen myötä. Täytyy ottaa harkintaan. Edellisestä kännistä vaan on niin monta vuotta että en tiedä pelottaako ajatus krapulasta vaiko kävelystä enemmän.

ankaton makkara

Piti tehdä ankkamakkaraa. Ensin unohtui ottaa lihat sulamaan ja lauantaille suunniteltu makkaraurakka jäi toteutumatta. siirrettiin talkoot sunnuntaille. Selailin aikaisemmin netistä makkaraohjeita, halusin parantaa aikaisempaa reseptiä joka oli mielestäni vähän turhan lihaisa, tai siis lihaisuus sinänsä on hyvästä, mutta jotain se kaipaa sitomaan rasvaa ja tasoittamaan rakennetta. Monissa resepteissä oli käytetty perunaa, sitä sitten päätin kokeilla. Ankkaa, perunaa, vähän possua ja silavaa. Keittelin päivällä noin 800g pottuja valmiiksi ja liiskasin ne kippoon karamellisoidun sipulin, lihaliemen ja mausteiden kanssa odottamaan iltaa.

Persiljaa laitoin desin verran, savustettua paprikaa 2tl, suolaa ja pippuria. valmiiseen massaan lisäsin vielä inasen suolaa ja pippuria.

Suoli kylpemässä

Iltasella sitten selvisi että tosiaan sulamaan oli otettu vain yksi ankka, mikä on liian vähän. Myöhemmässä vaiheessa havaittiin ettei sulatettu lintunen ollut edes ankka vaan hanhi.

Ennen ja jälkeen

 Meinasi vähän harmittaa, ankkoja meillä on varsin paljon pakkasessa ja elossakin on vielä muutama ylimääräinen, hanhi taas on vähän turhan herkkua hukattavaksi makkaraan. Koska linnun lihaa oli liian vähän, käytettiin possua enemmän kun oli suunniteltu. Pienen fileen palan sijaan laitettiin koko köntsä, yhteensä 800g, eli pottua ja possua oli suunnilleen yhtä paljon. Silavaa jauhettiin massan sekaan noin 600g. Suhde oli muuten hyvä, mutta perunaa ja nestettä oli liikaa, ne teki massasta jotenkin lötköä. Siis valmiista makkarasta tuli mun makuun liian lötköä.

Kaikkien mahdollisten ja mahdottomien muuttujien jälkeen, päästiin makkaran tekoon taas lähempänä puolta yötä, meidän lihamylly pitää ihan järjetöntä meteliä, kiva yhdistelmä nukkuvien lasten kanssa. Mikolla luonnollisestikin herätys aamuyöllä eläimiä hoitamaan ennen töihin menoa.

Silava jauhaantumassa. Ei erityisen esteettinen näky. 

Lisäsin valmiiseen massaan vielä hätäpäissäni nestettä, jotenkin luulin että se oli liian kiinteää sellaisenaan. Laitoin lihalientä ja vähän viiniä. Ei olisi pitänyt. 

Sitten vaan suoli oikoselleen ja hommiin. 

Makkarahommissa mikään työvaihe ei ole erityisen kuvauksellinen. Ei edes lopputulos. 

Ei se pahaa ollut. Oikeastaan maku oli aikas kohillaan. Rakenne vaatii vielä vähän työstöä. 

Lopetan kyllä tällaisen soveltavan makkaranteon. Ensi kerralla mietin reseptin kunnolla etukäteen ja kirjoitan kauppalapun. 

kävelemään opettelua

Sääri- ja pohjeluun murtumista on nyt kulunut 9 viikkoa, se tarkoittaa sitä että koipea saa alkaa rasittamaan. Käytännössä siis on tullut aika opetella kävelemään. Osasin varautua siihen että edessä on todella tuskainen työmaa, en vaan ollut ottanut huomioon sitä että kuinka paljon pää laittaa hanttiin, luulin että jalka on isoin ongelma. Näiden viikkojen aikana on päässyt näemmä unohtumaan tyystin kävelyn taito, siis ihan se perusmekaniikka. Se juttu mitä normaalisti ei edes ajattele.

Aloitin popsimalla lääkkeitä ja vakuuttamalla itselleni että homma onnistuu. Kuvittelin siis että homma menee niin että kepit nurkkaan ja kävelemään, vähänpä tiesin. Lähtökohta kävelyyn on melko huono, nilkka on jäykkä eikä jalkaa saa normaaliin asentoon maata vasten, jalan asento on sama kuin olisi korkokenkä jalassa. Akillesjänne kanittaa, pohjelihas kanittaa, polvi kanittaa.. kaikki jumittaa.

Reippaana nousin seisomaan, paino enemmän ehjällä jalalla kenottaen. Suunnitelma oli siitä ottaa reippaasti askeleita. Pää ja kroppa sanoutui irti heti kättelyssä. Ilmeisesti aivojen mielestä murtuneella jalalla kävely on huono idea (olen kyllä samaa mieltä alitajuntani kanssa) ja samalla kroppa on unohtanut kuinka kävellään. Pää ja jalka kieltäytyivät tottelemasta mitään käskyjä. Kävelin kepeillä kyökkiin pohtimaan jatkotoimenpiteitä. Päätin opetella kävelyn mekaniikan keppien kanssa, pitäen painoa vaihtelevasti kipeän koiven varassa. Ehdin treenata kävelyä tänään kolmessa lyhyessä pätkässä ja kroppa on aivan loppu. Kaikki olemattomiksi surkastuneet, ennestäänkin rusinat lihasparat on kuin maratonin jäljiltä. Uskomattoman nopeasti ihmisruumiista voimat hupenee.

Nyt alkaa kyllä pieni paniikki hiipiä niskaan. Googlen kautta löytyneet aiheeseen liittyvät keskustelutkin avasivat ikävällä tavalla silmiä siitä, kuinka pitkästä prosessista tässä oikein on kyse.

Ennen epäonnista tepasteluyritystä ehdin jo kuvittelemaan itseni puuhastelemassa kaikkea normaalia, valitsin jo Maunoponillekin uudet suitset, päätin että kun pääsen niin pitkälle että voin alkaa taas ratsastaa, ostan palkinnoksi uudet suitset. Saattaa vaan olla että kun niin pitkällä olen, mieli on muuttunut ja täytyy valita uudet.

Huomenna meinattiin alkaa makkaran tekoon, Mikko kävi hakemassa suolta ja silavaa. Veri unohtui ostaa, ei siis verimakkaraa tällä kertaa. Suunnitelmissa on ankkamakkara, kunhan saadaan lampaansuolta niin kokeillaan tehdä kaninakkeja.

smoothie kissalle ja tomaatit kitumaan

Meidän kissavanhus on alkanut talven mittaan näyttämään hivenen raadohkolta. Varsinaisesti kyseinen otus ei ole koskaan ollut mikään silmänilo, mutta nyt se on alkanut näyttämään anorektiselta ja kapiselta karvahatulta. Raksuja se ei ole syönyt ollenkaan, purkkiruoasta se on nuollut soossit ja lasten viilit ja puurot on kelvannut sille suorastaan loistavan hyvin.

Nostettiin kissa pöydälle, fikkaroitiin sen purukalusto. Ei näyttänyt kaksiselta. Ikä alkaa näkymään niissä homeisissa tyngissä. Pestiin sen hampaat, laastaroitiin Mikon kädet ja siirryttiin kokeellisen keittiön pariin. Purkkiruokaa, vähän vettä ja öljyä jatkeeksi ja sauvasekoittimella misulle oma smoothie. Voihan yrjö minkä näköistä lietettä, kissalle upposi niin hyvin että tästä smoothien valmistuksesta kissalle tuli nyt jokapäiväinen suoritus. En olisi ihan heti uskonut taas tätäkään päivää näkeväni.

Piti myös itseäni kiusatakseni aloittaa joka keväinen taimien kidutus. Tietysti siemenet ja purkit on mun uloittumattomissani varastossa, mutta aloittelen viilipurkeissa tomaatista (lidlin terttutomaatti) ja paprikasta kaivetuilla siemenillä. On liian kylmää ja liian pimeätä, liikaa eläimiä ja lapsia, taimien elinajanennuste on todella huono. Täytyy sitten keväämmällä, kunhan tästä pääsee kävelemään, laittaa kasvamaan ne mitä en aikonut kasvattaa ollenkaan tänä vuonna. Onhan se nyt kuitenkin kiva kokeilla taas miljoonaa eri lajiketta, kiduttaa niitä surkeita taimiparkoja palelemassa kuukausikaupalla. Hauskaahan se vaan on kun kaikki paikat tursuaa niitä taimia, sulloa ne sitten väkisin kasvihuoneeseen odottamaan josko tulis kesä ja aurinko.. hoivata niitä kiroillen koko kesä ja saada syksyllä työmäärään nähden ihan onneton sato.

Jalkakin pääsi ottamaan ensiaskeleensa, lipsahti keppi ja horjahdin kaiken painon kipeälle jalalle. Alkoi heti hahmottumaan jotta miksi kirurgi niin lämpimästi suositteli ottamaan kipulääkettä varsin tanakalla annostuksella ennen kun kokeilen astua sillä jalalla. Suorastaan jännittä jo ajatuskin kävelystä. Muuten jalka tuntuisi kuntoutuvan, nilkkakin liikkuu jo vähän. On ollut aika pitkä talvi potiessa jalkaa. Näen jo unia missä hoidan eläimiä.