Vuoden viimeinen

On taas se päivä vuodesta kun pitäisi jotain yhteenvetoa miettiä. Lueskelin kavereiden pohdintoja aiheesta, eroja, vauvoja, muuttoja, uusia töitä ja uusia kaikkea. Mulla tämä vuosi määräytyi hyvin pitkälti tuon jalan mukaan. En olisi marraskuussa 2017 uskonut että onneton on katki vielä siirryttäessä vuoteen 2019. 

No ne suuret saavutukset taitaa olla kävely ja vasikka. Rauha poiki 22.12 lehmävasikan. Kaiken sen stressaamisen ja ihmettelemisen jälkeen vasikka tupsahti maailmaan vähän kuin isomman puoleinen kakka. 

Vasikka sai nimekseen Hilkka. 

Ei syödä omaa kyyttöä vuonna 2019. 

Pääsi joulukin yllättämään. Kuusesta löytyi puolet, yläpuoli. Tökkäsin sen pystyyn lypsyjakkaraan ja otin somekelpoisia kuvia niin läheltä että pahasti kallellaan oleva muovikuusen puolikas näytti ihan kelvolliselta. 

Tarkemmin kun aloin miettimään niin onhan tässä nyt ollutkin vaikka ja mitä uutta. Lehmät tuli keväällä, hanhetkin liittyi uutena porukkaan (niiden kyllä piti olla pakkasessa heti kesän jälkeen, no ei ole vieläkään), vuohimäärä tuplaantui, hevosmäärä väheni puolella ja kasvimaitakin laajennettiin ihan reilusti. 

Muuten on ollut sitä ihan perushässäkkää. Eläinten hoitoa, kokkaamista, lapsia.. Sitä mitä edellisinäkin vuosina ja toivottavasti myös tulevina. En ole itseasiassa juurikaan tehnyt mitään suuria suunnitelmia seuraavalle vuodelle. 

Kokkaamisesta tuli mieleen. Eilen ilahdutin teinijaostoa possunkärsäsoossilla. Väittivät ryhtyneensä vegaaneiksi. Pikkulapset tykkäsivät. 

Jouluvalmisteluja

Tai siis valmistelujen välttelyä. Huomenna meinaan saada aikaiseksi vielä toisen satsin sinappia, ei taida riittää muuten. 

Löysin kaupasta minikokoisia sellaisia kakkupapereita. Ihan tosi kivaa jouluaskartelua lapsille. Leikellä niistä lumihiutaleita. 

Niitä sitten voi laittaa akkunoihin niiden viime joulusta olleiden tarrojen lisäksi. En kehdannut ottaa kuvaa kun on niin likaiset ikkunat. Otan sitten juhannuksena kuvan kun ikkunassa on poro ja hiutale. 

Lamppuunkin niitä ripustin. Muuten oli kyllä ihan kiva idea, lapset tykkäsi. Harmi vaan että tuosta tulee ihan järkyttävästi silppua, siis ei mikään pikkusotku vaan ihan kun joku olis tyhjentänyt pesukoneen kokoisen silppurin pitkin torppaa. Päätin lähestyä imurilla tuota sotkua. En ole ihan vielä uskaltanut tunnustaa että meidän imuri on taas tukossa. Kätevä toi keskuspölkkäri, sinne kun imasee sukkaparin, kourallisen legoja ja lemmikkimarsun, aina tukossa. 

Mä aloitin kyllä jo miehen varovaisen työstämisen huomenna koittavaa imuriprojektia varten. Tein pizzaa ja hapanjuuripatonkeja. Tänään kukaan ei härvännyt ruokapöydässä, yllättävää. 

Näin omavaraisuuden näkökulmasta ihan nappisuoritus, ei mitään itse tuotettua. Ei kai aina tartte. 

Mä olen jotenkin tykästynyt tohon hapanjuurihommaan. Jauhoja, vettä ja suolaa. Maistuu tosi hyvälle ja mahakin tykkää enempi. Mitään nopeeta hommaa toi ei kyllä ole. 

Poikimapsykoosi

Toisia vaivaa joulustressi, mulla alkaa olemaan poikimapsykoosi

Se on sellanen tauti mikä saa ahdistuksen ihan uudelle tasolle. 

Rauhan pitäisi poikia kohta. Ei ole Rauhan ensimmäinen vasikka, mä vaan olen täysi amatööri näissä asioissa. 

Kaikella todennäköisyydellä kaikki menee kivasti. Tein vain ihan hirveän virheen kun kysyin että mitäs kaikkea siinä voi mennä pieleen? No naapuri joka justiinsa jäi eläkkeelle lehmähommista kertoi kyllä mielellään ja hyvin yksityiskohtaisesti että mitä kaikkea voi käydä. Kyllähän siinä kaikkea olikin sattunut ja tapahtunut kun vuosikymmeniä hoitaa isoa karjaa. 

Nyt mä olen ihan varma että Rauhalle käy ne kaikki, yhtä aikaa. Siellä on viisi vasikkaa poikittain ja perätilassa. Poikimahalvaus tulee just kun ollaan paloittelemassa vasikkaa lehmän kohtuun ja mitä kaikkia niitä oli. 

Hilpasin paikalliseen maatalouskauppaan tyhjentämään hyllyt kaikesta lehmän poikimiseen liittyvästä kamasta. 

Luin sitten tuubin kyljestä ohjetta että siitä vaan kamat kurkkuun silikonitykillä, varo ettei lehmä tukehdu. Jouduin muutaman kerran hengittämään syvempään. 

Kävin esittämässä Rauhalle pyynnön, josko se voisi pullauttaa vasikan maailmaan jonain aamuyönä siinä kylkeä kääntäessään. 

Joulukalenterit

Meillä on ollut joulukalentereina vähän kaikensorttista. Mauri Kunnaksen kirjakalenteri oli ihan tosi kiva, ajatuksena oli hankkia taas sellainen mutta joulukuu pääsi yllättämään. 

Monta vuotta mentiin niin että piirongin päällä oli lapsille purkit, niihin tonttu kävi öisin jättämässä jonkun pienen yllätyksen. Se olikin kiva ja toimiva systeemi kun isoin oli jo riittävän iso ja Eppu tarpeeksi pieni. Tälle vuodelle harkitsin sitä sekunnin ja ajatus siitä että pitäisi keksiä ja hankkia 3x24 yllätystä, yllätystä mitkä sopii 2v, 6v ja 14veelle. No ei sellasia ole edes niin paljoa. Liljalle tulee annoskateus välittömästi ja tyytymättömyys on hyvin kokonaisvaltaista, eli ei taatusti sovi sellainen että jonain aamuna Liljan purkissa on hakkaraispastilli, Epulla muumitikkari ja Emilialla suklaapatukka. Voitte vaan kuvitella sen reklamaatioiden määrän. 

No ongelma ratkesi aivan itsestään. Kaupassa oli tyrkyllä poni- ja dinosauruskalenterit, ne oli pakko saada. Sopii paremmin kuin hyvin. Lilja rakastaa poneja ja Eppu dinoja. Parasta on etsiä oikea numero. Se pieni suklaapapana on niin pahaa ettei se yllytä mihinkään ennen aikaiseen luukkujen tyhjentämiseen. 

Vanhin ei ollut mukana. Hän oli tyytymätön minionskalenteriinsa (minä valitsin), olisi halunnut mielummin kosmetiikkakalenterin. Onneksi se osaa jo käsitellä pettymyksiään vähemmän äänekkäästi kuin uhmaikäinen taapero. 

Josko sitä sitten taas jonain vuonna keksii jotain muuta mutta nyt on rauha maassa ja (melkein) kaikilla mieleinen kalenteri. 

Rauhasta tulikin mieleen, Rauha-lehmän pitäisi poikia ihan näinä päivinä. Se on kuin tynnyri, sellainen tynnyri minkä mahassa on tusina vasikkaa poikittain ja perätilassa. 

Joulukuva 2018

Sain jostain viime jouluna idean, lapset voisi yhdessä tehdä joulukuvan. Tosi söpöä ja herttaista. Versio 2017 oli tuonelantonttu rekiretkellä. 

Siinä oli reki ja poro Liljan jalka ja käsi (1vee ei silleen vielä osallistu ryhmätaiteiluun), taivas vanhimman käsialaa ja tuo tuonelasta karannut tonttu oli Epun näkemys. 

Nyt 2018 versio oli vähän samalla kaavalla. 

Taustan teki vanhin. 

 

Revontulia ja yötaivasta. 

Lilja piirusti tonttuja ja Eppu teki dinosauruksen. Ei poroa vaan dinosauruksen. 

Menee tää joulu vissiin näin. Piparit on dinon kakkaa ja porot korvautuu sauruksilla. Tilaa luovuudelle ja silleen. 

Minimalismin vastakohta

Jostain syystä olen viimeaikoina törmännyt minimalismiin, keskusteluissa enimmäkseen. Ehkä se on sitä kun porukka konmaritti kamansa kaatikselle ja nyt ollaan seesteisiä ja onnellisia. 

Mietin nimeä meidän torpan tyylisuuntaukselle. Tämä kun on minimalismin vastakohta, sen on siis pakko olla tursuileva maksimalismi. 

Päädyin näinkin syvällisen pohdinnan äärelle kun taas tuli joulukuu. Meillä se tarkoittaa sitä että joulukoristeita voi alkaa kaivamaan esiin. Alkoi itseäkin jo vähän huvittamaan kun havaitsin tonttutarroja ikkunoissa ja muutaman muun selkeästi jouluhärpättimen tönöttävän paikoillaan, viime joulusta asti ne on siinä nököttäneet. 

Kaikki paikat kun pursuilee jotain kamaa, sopii tonttu akkunaan heinäkuun helteilläkin. Tehtiin kuitenkin pipareita. 

Lilja söi ensimmäisen pellillisen pikkunälkään. 

Tein liian ison taikinan. Meidän lapset jaksaa olla vain rajallisen ajan sellaisia herttaisia joulukuvaelmayksilöitä. Pipareiden kohdalla se tarkoittaa noin viittä pellillistä. Ensin ne tekevät sopuisasti possuja, sydämiä ja tähtiä. 

Sitten tulee turnausväsymys, possujen sijaan tulee dinosauruksen kakkaa ja kiva yhteinen puuhastelu muuttuu kahakoinniksi kaulimet aseina. Laitoin koput taikinat pakastimeen. Jatketaan piparitalkoita kunhan jauhopöly laskeutuu ja nämä sauruksen kakat on syöty. 

Mutta siis, jouluvalmistelut on aloitettu. 

Pienimpiä lapsia on toki uhkailtu ja kiristetty tonttukortilla jo juhannuksesta. 

Kuraa ja karvaturreja

Pelkään että ensi talvena me jäädytään pystyyn. Tein näin nerokkaan päätelmän kun loin vähän pudemmän silmäyksen noihin eläimiin. Hevoset ja lehmät päätti aivan yllättäen kasvattaa ihan mahdottomat taljat. 

Tämä on siis kyyttö, sellainen reilun metrin korkea perinnelehmä mikä viettää yönsä tallissa. Ei ulkona asuva ylämaankarjapuhveli. 

Ihan julmettu turkki. 

Suunnitelma oli alkaa loimittaa ponia hyvissä ajoin ettei se kasvattaisi hirmuista talviturkkia. Myöhästyin, poni oli yhdessä yössä kasvattanut sellaisen tursakkeen ettei sen lähellekään ole mitään asiaa loimen kanssa. Pukkaa muuten hikeä. 

En nyt tiedä oikeen että mitä tuonkin kanssa tekisi. Se kun liikuttaessa hikiaa niin ettei kuivu ikinä, vaan kuinka paljon pystyn sitä nyt syksyn ja talven aikana liikuttamaan, en tiedä, riippuu jalasta. Sikäli mikäli aloitamme ponin kanssa raivokkaan treenin kohti bikini-kuntoa, ajelen siltä ainakin osan turkkia pois. Nyt vaan tyydyn tarkkailemaan tilannetta tuskan hiki valuen. 

Se rakastaa möyrimistä. 

Ihan tavallinen maanantai

Vettä satoi aamusta alkaen. Tihkussa taivallettiin aamuhämärässä taksipysäkille. Samassa tihkussa taivallettiin Liljan kanssa katsomassa eläimet. Ei huvittanut yhtään enempää, liian liukastakin tuolla on keppien kanssa kulkea. 

Leivottiin leipää

Laiteltiin jouluvaloja (eli mulle unissakävelyvaloja), ne kun palaa öisinkin, tiedän missä olen kun herään kun edes jotain valoa näkyy jossain. 

Siivoiltiin nurkkia ja taas nilkutettiin taksille sateessa. 

Sitten taas ruokaa ja pyykkiä ja eläimiä. Karsinoiden siivous, vesien ja heinien kantaminen on toistaiseksi Mikon harteilla, mutta mä lypsän vuohen päivittäin. 

Sinikka ei ole pitäjän kuvauksellisin vuohi. 

Eikä se taatusti ole paikallaan ellei ole pakko. 

Lypsyhommien lisäksi suoritan paijaus ja viihdytyskiertueita. 

Heilahtanut teini-Hulina kerjäämässä herkkuja. Tuokin täytti justiinsa vuoden ja kohta pitäisi se astuttaa. 

Kanoja alkaa olemaan kaiken värisiä, on tötteröpäitä ja kroisos pennonen-pulisonkeja. Ja sitten niitä ihan tavallisia. Ihan tavallisia kanaversioita tihkusateisesta maanantaista. 

Mä haluan ratsastamaan ja lenkille koirien kanssa. 

Jalan kuulumisia.

Huomenna tulee kuluneeksi tasan vuosi siitä kun tössäröin kulkimeni liki lunastus kuntoon. En olisi kuuna ikuna voinut kuvitella että vuoden kuluttua jalka on edelleen murtunut, ei tosin yhtä paljon mutta murtunut silti. Uudelleen leikattu ja kuljen kepeillä. 

Vanhimman tytön synttärijuhlat ja isänpäivä tuli siis järjestettyä ja juhlittua ihan jalkapuolena. Parannusta kyllä viimevuoteen oli, nyt nimittäin olin itse paikalla enkä sairaalassa. 

Vaikka kepeillä könyäminen tympiikin niin oli helpottavaa huomata että se on vähän kuin fillarointi. Niin tottuneesti niillä kuljen että pääsin jo leikkauspäivän iltana lypsämään vuohen. Vähän työlästä se on mutta sujuu kuitenkin. 

Ehkä se koipi nyt parantuisi. 

Taas toimii

Onnistuin jotenkin vikaannuttamaan koko blogin ja sitten en saanut sitä toimimaan. No nyt taas pelittää. 

Piti oikeen miettiä että mitäs mä olen nyt tehnyt kun ilmat huononi ja ulkohommat väheni. No ihan rehellisesti, luin Ilkka Remeksen koko tuotannon. Siinä on toinen syy siihen miksi en muka ehtinyt tai viitsinyt korjata blogia. Mutta noin muuten mä olen ollut varsin tiiviisti kyökissä, toki pitkin syksyä peräkkäin olevat lasten synttärit, kaikki säilöntähommat ja se jokapäiväinen hutunkeitto mitä nyt yleensäkin aina on, pitää mut muutenkin päivittäin hellan edessä mutta sen lisäksi olen taas puuhastellut kaikkea ekstraakin. 

Mä kyllä tykkään aina kokata ja leipoa mutta välillä se on sitä täysin mielikuvituksetonta karjalanpiirakkaa ja pullaa viikosta toiseen. 

Perunapiirakoita ja riisipiirakoita meillä kyllä syödään ihan loputtomasti. Maailman helpointa aamupala, välipala ja iltapala matskua. 

Nyt syksyn mittaan olen kehittänyt itselleni piirakka ja pasteija-addiktion. Kun tekee pasteijat minikokoisina, voi ottaa useamman "yhden vielä". Kaalipiirakat on mun kestosuosikkeja, nyt on tullut väkerrettyä noita nökkäreitä kaikilla mahdollisilla täytteillä ankasta sieniin. 

Synttäritarjoiluissa kyllä pitäydyin perinteisemmissä versioissa. 

Kaalipiirakoita ja lihariisisellaisia niille krantuille jotka eivät kaalia arvosta. 

Sarvimallisiin taas tykkään tunkea kaikki juustojen ja lihojen jämät. Nekin on helppoja tehdä ja käyttöliittymä on erittäin lapsiystävällinen. Päälliset kun on leivottu tuonne sisään, on paljon todennäköisempää että tavara päätyy vatsalaukkuun eikä esimerkiksi vahingossa lipsahda tukkaan tai vieruskaverin naamaan. Mulla ei useinkaan satu sellaisia ylilyöntejä, mutta 2veellä tuntuu näitä lipsahduksia sattuvan useinkin. (Eli jatkuvasti) 

Karkkikokeilujakin on tullut tehtyä. Vuohen maidosta tulee muuten naurettavan hyvää fudgea. Ne uppoaa lapsiinkin paremmin kuin kaalipiirakat (tosi jännä)

Mistä tulikin mieleen vuohi. Mulla on nyt lypsyssä yksi vuohi, maitoa tulee pari litraa päivässä ja se on varsin riittävä määrä. Lehmä poikii joulukuussa ja on ummessa. 

Mikä on harvinaisen iloinen asia, mun vuosi sitten katkennut koipeni, mikä on siis edelleen parantumatta, operoidaan torstaina. Vuohen saa tarvittaessa vanhin lapsi tai mies lypsettyä mutta lehmän kanssa saattais tulla sanomista, onneksi siis sen lypsämistä ei tarvitse miettiä. 

Eläimet alkavat olemaan kaikki jo talviteloilla. Osa pakkasessa ja loput löytäneet paikkansa jostain nurkasta. 

Riistaa on saatu tänä vuonna niin paljon että pakastimet tursuaa. Hyvä niin. Jopa niin paljon että voi tehdä kokeiluja. 

Sain jostain päähäni hanhenmaksapallerot.. Lopputulos oli pateeta hanhenmaksasta tarjoiltuna uunituoreen hapanjuurileivän ja mustaviinimarjahyytelön kanssa. Oli kyllä hyvää, itsekin yllätyin vaikka aloin mellastamaan maksan kanssa ihan kylmiltään. Pitäis vaan ihan rohkeasti kokeilla kaikkia uusia juttuja. 

Toi hapanjuurileipä on kanssa nyt saanut mut jotenkin sekoamaan. Ruisleipäähän mä olen tehnyt vuosia juurella, nyt päätin opetella vaalean leivän teon hapanjuurella. Alan kallistumaan siihen suuntaan että ne leivät on kyllä kaiken sen opettelun, epäonnistumisen ja homehtuvien juurikippojen arvoista. 

satoa ja säilöntää.

Moneen kertaan manailin ettei satoa saada ollenkaan. Yllättäen olin taas väärässä. Tomaattia, kurkkua, omenaa, sipulia, porkkanaa, perunaa, papuja.. 

kaikkea tunkee jokaisesta tuutista. 

Omenoita on niin paljon että niistä voisi heittämällä tehdä kohtuullisen kokoisen pallomeren. Tyydyin kuitenkin vähän tavallisempaan, tein hilloa (ja huomenna teen vielä paljon lisää hilloa), mehua ja kuivattelin niitä. Kuivatus on muuten hyvä tapa säilöä omppuja talveksi niin eläimille kuin ihmisille, ongelma vaan on lapset. Jos olen liian hidas, ne syövät kuivurin tyhjäksi ihan vaan ohi kävellessään. Hilloakin voisi tehdä loputtomasti, sitä menee puuron, pannarin ja lettujen kanssa talvella ihan niin paljon kuin noiden antaa syödä. Paras hillo on sellainen missä on kanelia ja vaniljaa, jos kehtaisin niin vetelisin sitä itse suoraan purkista kitusiini.

Tomaatit kestivät kypsyä ikuisuuden, sitten ne alkoivat kypsymään ja katoamaan. Kurkkujakin tuli vaikka ja kuinka, sitten nekin alkoivat katoamaan. Syylliseksi paljastui Eppu, hän kävi lounastamassa kasvihuoneessa. Ainoat tomaatit jotka säilyivät, oli lila lajike (joku indigo se oli), Eppu ei ollut vissiin tajunnut että nekin on tomaatteja. Laitoin oikeastaan vaan kirsikkatomaatteja, ettei vaan olisi käynyt mielessä tehdä ketsuppia tai muuta. Nyt kun Epulla alkoi eskari, on tomaatteja riittänyt muillekin. Yritän muistaa kerätä noista siemenet talteen.

Nyt kun kaikkea syötävää on tarjolla yltäkylläisesti, olen alkanut viihtymään kyökissäkin taas enemmän. Myöskin kun ilmat viileni, voi taas leipoa ja laittaa ruokaa pitkän kaavan mukaan kun kyökistä ei tule heti saunaa. Aloin taas tehdä juustoakin. Tein ihan tavallista tuorejuustoa, kutunjuustoa ja sellaisia. En lähtenyt tärväämään maitoa mihinkään toivottomiin mozzarellafiaskoihin. Mutta mutta, onnistuin tekemään sellaista höylättävän kovaa juustoa. Että mä juhlin! En tehnyt isoa palaa, koska pessimisti ei pety, olin varma että epäonnistun. Pakotin perheenkin keittiöön todistamaan tätä ihmettä.

Kyllä, minä otin kuvan myös juustosta. Ei stä muuten kukaan usko. 

Vaikka kesä ja lasten loma on ihanaa, niin kyllä tämä syksyn tuleminenkin on aika kiva. Vanhin lapsista meni nyt kahdeksannelle, Epulla alkoi eskari, minä ja Lilja ollaan aamupäivät keskenämme kotona. Päivät on aika aikataulutettuja ja olen metsästyskauden takia taas illat ja viikonloputkin aika paljon tässä keskenäni lasten kanssa, mutta en valita. Pakastin täytyy kyyhkyistä ja kun käydään Liljan kanssa saattamassa tai hakemassa Eppua taksilta, saadaan rauhassa katsella kiviä ja perhosia. 

Tai sitä eläintä mikä milloinkin päättää karata mukaan. Tänään oli kissa, eilen vuohi ja maanantaina koira. Huomenna varmaan hanhiparvi. Hevosetkin osallistuu, niiden laitumen takimmainen laita on siinä "taksitolpalla".

Tää meidän kylänraitti on onneksi varsin rauhallinen, ei tämä saattojoukko aiheuta mitään liikennekaaosta vaikka vähän sekalainen seurakunta onkin. 

Voin taata ja vannoa etten nauti palaakaan näistä taksiretkistä sitten kun on pimeää, jäistä, märkää tai sataa jotain hyhmää. Yritän olla sitten vaan valittamatta siitä, koska mähän missasin koko viimetalven katkomalla koipeni.