Aloitin popsimalla lääkkeitä ja vakuuttamalla itselleni että homma onnistuu. Kuvittelin siis että homma menee niin että kepit nurkkaan ja kävelemään, vähänpä tiesin. Lähtökohta kävelyyn on melko huono, nilkka on jäykkä eikä jalkaa saa normaaliin asentoon maata vasten, jalan asento on sama kuin olisi korkokenkä jalassa. Akillesjänne kanittaa, pohjelihas kanittaa, polvi kanittaa.. kaikki jumittaa.
Reippaana nousin seisomaan, paino enemmän ehjällä jalalla kenottaen. Suunnitelma oli siitä ottaa reippaasti askeleita. Pää ja kroppa sanoutui irti heti kättelyssä. Ilmeisesti aivojen mielestä murtuneella jalalla kävely on huono idea (olen kyllä samaa mieltä alitajuntani kanssa) ja samalla kroppa on unohtanut kuinka kävellään. Pää ja jalka kieltäytyivät tottelemasta mitään käskyjä. Kävelin kepeillä kyökkiin pohtimaan jatkotoimenpiteitä. Päätin opetella kävelyn mekaniikan keppien kanssa, pitäen painoa vaihtelevasti kipeän koiven varassa. Ehdin treenata kävelyä tänään kolmessa lyhyessä pätkässä ja kroppa on aivan loppu. Kaikki olemattomiksi surkastuneet, ennestäänkin rusinat lihasparat on kuin maratonin jäljiltä. Uskomattoman nopeasti ihmisruumiista voimat hupenee.
Nyt alkaa kyllä pieni paniikki hiipiä niskaan. Googlen kautta löytyneet aiheeseen liittyvät keskustelutkin avasivat ikävällä tavalla silmiä siitä, kuinka pitkästä prosessista tässä oikein on kyse.
Ennen epäonnista tepasteluyritystä ehdin jo kuvittelemaan itseni puuhastelemassa kaikkea normaalia, valitsin jo Maunoponillekin uudet suitset, päätin että kun pääsen niin pitkälle että voin alkaa taas ratsastaa, ostan palkinnoksi uudet suitset. Saattaa vaan olla että kun niin pitkällä olen, mieli on muuttunut ja täytyy valita uudet.
Huomenna meinattiin alkaa makkaran tekoon, Mikko kävi hakemassa suolta ja silavaa. Veri unohtui ostaa, ei siis verimakkaraa tällä kertaa. Suunnitelmissa on ankkamakkara, kunhan saadaan lampaansuolta niin kokeillaan tehdä kaninakkeja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti