keskiviikko 1. tammikuuta 2020

vuosi 2019, oikeastaan ihan hyvä

Nyt kun täysin yllättäen vaihtui vuosi, siitä vilahti mieleeni värkkiä jotain yhteenvetoa viime vuoden tapahtumista. Ensin ajattelin tapahtuikohan tänäkään vuonna nyt mitään sen ihmeellisempää. Täytyy ihan miettiä..

Tammikuussa kahlailtiin hangessa, nautittiin myrskytuulista ja temppuilevasta öljypolttimesta. Ei todella mitään uutta meillä. Tammikuu nyt yleensäkin on aina vähän laimea ja enemmän sellaista joulusta tokeentumista ja kevään odottelua. Olin näköjään joutunut jopa pudottamaan lumia kasvarin katolta, mikä itseni tuntien on jo melkoinen ihme, eli sitä lunta on ollut todella paljon.
Nyt kun katselee näitä talvikuvia niin ihan pikkuisen kaipaisin lunta, alkaisi piisata jo tätä vesisadetta ja saviliejua.


Helmikuu näytti sentään olevan vähän tapahtumarikkaampi. Sirkka-vuohi ryhtyi neitsytlypsäjäksi ja sen kanssa painiessa kävi kyllä pitkin kevättä mielessä useampikin vuohiresepti.
Keittiökin saatiin uudistettua. Se on talvi siitä hyvä että Mikolla ei ole mitään aikaa vieviä pusikoissa-pyörimisharrastuksia ja jos työnantaja ei keksi ylimääräistä puhdetta, niin saan sen helposti harhautettua toimittamaan isompia ja pienempiä puhdehommia tässä kotosalla. Tällä kertaa näytti olevan keittiö kohteena. Saas nähdä jääkö ensi vuonna keksimättä remonttikohde jos toipuminen kestää kesään asti.

Maaliskuu meni ohi ihan hujauksessa, blogiinkin näemmä olin saanut aikaiseksi yhden tekstin yhteispostaussarjaan. Maaliskuun alussa menehtyi Mikon isä ja maaliskuu menikin sitten hautajaisia laittaessa ja keväthommia ihmetellessä.


 Huhtikuussa tuli hetkeksi kevät. Kevät aloittaa meillä sen perinteisen työleirikauden. Tehtiin polttopuita, korjattiin aitoja ja hukuttiin taimiin. Mikko teki seitsemänpäiväistä työviikkoa ja ylipitkiä päiviä, silloin kun se kotona ehti pyörähtämään, jatkettiin puuhommia. Huhtikuussa podettiin myös kiertävää vatsatautia, nam.



Toukokuussa saatiin Esko-pukki lainaan. Tokihan tilanne on se että Esko majailee täällä edelleen, tuli ne muutamat muuttujat nimittäin. Toukokuu menee muuten perinteisesti aina kasvimaiden parissa. Ei mitään uutta siis silläkään rintamalla. Uusi kissa, Elvi muutti meille. Se ensimmäiset kuukaudet vietti sisällä nukkuen, mutta sittemmin se on kyllä reipastunut ja osoittautui varsin näpsäkäksi hiirestäjäksi.

Kesäkuussa en aukaissut konetta kertaakaan, kesäkuusta ei ole monen montaakaan muistikuvaa edes jotta mitä olen mahtanut puuhastella. Kylmää oli, sen muistan ja sen että oli melkoiset odotukset kesälle uusien kasvimaiden ja muiden kanssa. Tilasin "normaalin" kasvukauden ja muistan kyllä kuinka tympi katsella niitä kituvia kasveja toppahousut jalassa.

Heinäkuussa tuli helteet ja varpusen kokoiset paarmat. Mikkokin ehti pitää pariviikkoa kesälomaa. Alkukesästä vaivannut epätoivo lisääntymättömistä eläimistä ja kasvamattomista kasveista, muuttui vallan hämmästykseksi kun uroskanit alkoivat oikein talkoilla pukata kaninpoikasia (meni vissiin vähän vihkoon meidän sukupiolitunnistukset). Muun aikaa fiilistelin satoa ja syötiin nokkosia, loputtomasti nokkosia, lettuina ja keittoina enimmäkseen. Vaikka päivät lämpimiä olivatkin niin öisin oli sen verran vilakkaa ettei kurkut ja tomaatit varsinaisesti ilahtuneet. Ehdin ja viitsin jopa varsin aktiivisesti ratsastamaankin

Elokuussa tulikin kuivuus joka tappoi kaiken, toki tarjosi myös ensiluokkaiset heinäkelit. Heinäsavottaa muistellessa alkoi heti vihlomaan, voi pojat mikä työmaa. Järjetön määrä paaleja, järjetön helle.. Mikolla loppui sopivasti kesäloma ja me Epun kanssa kahteen pekkaan kärrättiin niitä paaleja.. Nythän toki toi oli ihan maailman paras idea. Ei tarvitse kehittää vatsahaavaa heinän riittämisestä eikä siitä että hajoaako kuljetuskalusto, huuhtooko tulva tiet pois tai tippuuko taivaalta meteoriitti, heinää on ja sitä on tarpeeksi.

Elokuussa oli myös Liljan synttärit. Rinsessa täytti 3vuotta. Synttäreitä juhlittiin perinteisesti myrskyssä. Tällä kertaa oli sentään sähköt. Loppuaika menikin räpeltäessä ja säilöessä satoa.

Syyskuussa en vielä tiennyt mitään tulevan syksyn takaiskuista ja keskityin fiilistelemään sitä että satoa tuli kuitenkin jonkun verran. Rauha-lehmä astutettiin. Kävikin hirmuinen munkki sen asian kanssa, sattui löytymään sellaista siementä (vm.1988 sonnista) minkä piti jo koko sukulinjan olla kadonnut. Niin vaan ne muinaismuistosiemenet tuikattiin rauhan takaluukkuun ja niin vaan se jäi kerrasta tiineeksi. Hulina lehmä lähti pohjoiseen ja lehmälauma kutistui kahteen.





Satokaudesta tuli kuitenkin ihan siedettävä, siis siihen nähden etten kuivuudesta johtuen juurikaan uskaltanut vedellä läträtä. Onnistuin saamaan jonkun ahdistuksenkin kun ympäristössä alkoi se perinteinen myrkkyruiskuralli ja mieleen vilahti kaikki tshernobylin-laskeumista alkaen.. ne kyllä unohtui jo johonkin.

Tulin tosiaan vahingossa hehkuttaneeksi kuinka päiväpaistaa, elämä sujuu, polttopuut, öljyt ja heinät on talven varalle ja voi vaan nautiskella auringossa kahvikuppia ulkoiluttaen..

Sitten tuli Loka-,Marras- ja Joulukuu.. ne menee samaan soppaan. Mikolle tosiaan tehtiin polven ristisiteen leikkaus, ihan perus päiväkirurgiaa ja sitten kotio jumppaamaan.. Tätä leikkausta edelsi metsästyskausi mikä tarkoittaa sitä että Mikko reissaa jonnin verran ja mä pyörin täällä huvikummussa yksin lasten ja eläinten kanssa. No se polvenläpihuutojuttuhan tottakai levahti kuin se kuuluisa kakka tuulettimeen ja polveen tuli bakteeritulehdus. Mikon maatessa sairaalassa meni lasten synttäreitä, isänpäivää ja kaikki perusarkeen kuuluvat hommelit. Tietystihän siihen lisäksi justiinsa kun Mikko joutui sairaalaan, mulla vanheni pankkikortti ja uutta ei ollut tullut. Oli jokunen pitkänpuoleinen reissu pankkiin jonottamaan uhmaikäisen kanssa, siihen päälle päivittäiset sairaalareissut, eläintenhoito.. Lasten läksyt ja loputon kaatosade. Hetken näytti jo tosi huonolta kun tepsivää antibioottia ei tahtonut löytyä ja crp ja kuume nousivat kilpaa.. Oli monen monituista päivää kun kiittelin kotivaraa, eipä tarvinnut miettiä että riittääkö kahvi ja vessapaperi ja että milläs ajalla kerkeä kaupasta hakemaan takakontillisen ruokaa.

Tuli se mikko sieltä aikanaan kotiinkin ja toipuikin sen verran että pystyin jättämään lapset toipilaan hoiviin niin että pääsin jatkamaan kesällä aloittamaani spinningiä (ihan hullunhommaa mutta tekee ihmeitä jalalle, nivelten liikkuvuus on lisääntynyt ihan älyttömästi) pari kertaa viikossa ja helpottui toki eläintenkin hoitaminen kun pystyin jättämään Liljan Mikon kanssa sisälle eikä tarvinnut pakottaa sitä pimeään kaatosateeseen tarpomaan. Toki Mikolla toipuminen kestää varmaankin ihan kesään asti, siis jos mitään takapakkia ei enää tule. Pari kuukautta menee vielä jännittäessä ettei tulehdus uusi..

Joulu juhlittiin omalla painollaan ja vuosikin vaihtui.

Mutta kun mietin kokonaisuutena mennyttä vuotta ja pohdin tuota meidän taipumusta rämpiä katastrofista seuraavaan.. ei ensimmäisenä tule mieleen että mennyt vuosi oli oikeastaan aika hyvä. Hyvä se oli siksi että terveydellisille takaiskuillehan nyt ei mitään voi. Ihmiset sairastuu ja kyllä tämmöiseen eläinlaumaan aina joku vikaantuva eläinkin sattuu.. Mutta lapset on terveitä, koululaisten koulut ovat sujuneet paljon odotettua paremmin. Taloudellisiakaan huolia ei ole ollut ja ollaan pystytty toteuttamaan valitsemaamme elämäntapaa, eikä olla heitetty hanskoja santaan vaikka vastatuulta onkin piisannut enemmän kuin tarpeeksi.

Mennyt vuosi on toki ollut myös helpompi kuin aikaisemmat, lapset ovat isompia ja noista isoimmista on jo ihan oikeasti apuakin, nämä muutamat vakavammat sairastumiset kun ovat ihan käytännössä osoittaneet sen että keskenään meidän on pärjättävä ja niin ollaan pärjätty. Teini vahtii ihan kohtalaisella tuntipalkalla pienintä.. toistaiseksi..

Yksi juttu mikä tästä vuodesta on jäänyt päällimmäisenä mieleen, sellainen mikä olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten ja minkä elämänlaatua parantava vaikutus on ihan hämmästyttävän iso. Asia mikä on varmasti kaikille muille ihan itsestäänselvyys, mutta etenkin meille ollut jotenkin tosi hankala ja kuormittava. Nimittäin kiusaavien pissipäiden karsiminen omaa elämää kuormittamasta. Kesti 20vuotta ymmärtää ettei kiusaamista, pahanpuhumista, hyppyyttämistä ja yleistä urpoilua tarvitse sietää, ei vaikka nämä kiusaavat ääliöt olisivat kuinka sukua jommalle kummalle. Kaikkea sitä haukkumista (sekä meidän että lasten), ilkeilyä ja kiusaamista kun aina seliteltiin sillä että "kun ne vaan on sellasia", tippa silmässä kauhulla aina pohti että mitähän ne seuraavaksi keksii. Kyseessä ei siis ollut sellainen hyvin piiloteltu rivienvälistäilkeily vaan ihan h*orittelusta alkaen kaikki asiattomuudet.. No mutta nyt loppukesästä tuli mitta täyteen. Päätettiin ettei niillä ole mitään asiaa tänne, jos jotain asiaa on, laittakoon vaikka kirjepostia. Ja voi jessus mikä helpotus. Loppuun vähän nolohko tunnustus.. kävin tästä päätöksestä riehaantuneena ostamassa kasan juustoja ja pullon kuplajuomaa, pidettiin oikeen juhlat tämän päätöksen kunniaksi. toki ehkä vähän lapsellista, mutta todella vapauttavaa.

1 kommentti:

  1. On sulla ollut aikamoinen touhuvuosi! No, melkein aina kun tata blogia lukee niin alkaa hengastyttaa, olet sina melkoinen tarmonpesa.
    Ja hienoa etta olet saanut karsittua kiusankappaleita elamastasi. Sellaisia kaivonrenkaitahan ei kaulassaan tarvitse vaikka sen huomaamiseen voi tosin menna aikaa (tiedan taman itsekin!). Tsemppia ja kaikkea hyvaa tahan uuteen vuoteen!

    VastaaPoista