tiistai 27. helmikuuta 2018

kiirettä pitää

Nyt alkaa näyttää siltä että hukutaan tipuihin. Tulee enimmäkseen kanoja mutta muutama ankkakin on ehtinyt kuoriutumaan. 


Onnistun aina unohtaman miten lystiä noiden tipujen kanssa puljaaminen on, ne hellyyttävät pikkuiset pallerot ovat myös aika työläitä, niitä täytyy syöttää ja juottaa varsin taajaan eikä päivittäinen tipulaatikoitten siivouskaan varsinaisesti mitään herkkua ole, mutta se kuuluu lajin luonteeseen. Helpommalla se kana ruokapöytään toki tulee kaupan rasiassa sillä oranssilla möhnällä kuorrutettuna.


Nyt kun tässä ollaan puuhasteltu näitä juttuja jo jokunen vuosi, on hurjan siistiä huomata että tässä on tietty rutinoitunut vuodenkierto. Tietyt asiat rullaavat omalla ja samalla tavallaan ja jotain on opittu ja hommat sujuu suunnilleen suunnitelmassa. Talvi on enimmäkseen sellaista odottelua, ylläpitoa ja suunnittelua. Helmikuulla alkaa herääminen, ensimmäiset siemenet multiin, ensimmäiset tiput kuoriutuu.. siitä se sitten lähtee lipsuttelemaan kohti kevättä.

Meinaa taas vaan aika loppua kesken, kaikki hommat kun muutenkin ottavat oman aikansa, keppien tai pyörätuolin kanssa ne samat hommat ottavat isomman ajan. Nyt vielä kirsikkana kakussa, Mikko katkoi kylkiluunsa ja siitä syystä päätin kantaa oman kortenikin kekoon niissä hommissa mihin en koipeni kanssa ole osallistunut. Tarhaan hevoset ja kuskaan niille heinät ulos (pulkka on paras) ja hoidan vuohia ja kaneja. Kyllä ne sujuu, hitaasti ja melko kivuliaasti mutta sujuu kuitenkin. Mietittiin kyllä sitäkin että varmaankin normaalit ihmiset hankkiutuisi eläimistä eroon tai ainakin vähentäisi ne ihan minimiin. Ei vaan anna luonne periksi, kyllä tämä tästä taas sujuvammaksi muuttuu kun luut paranee. Olen jopa saanut käveltyä pätkiä ilman keppejä tässä sisällä, tosin meno on sellaista että jos olisin koira tai hevonen, olisin jo lopetettu toivottomana. Olin niin iloinen tästäkin edistymisestä että lahjoin lapset hurraamaan ja taputtamaan tälle suurelle suoritukselle.


Fasaanitkin näyttäisi puuhastelevan varsin tarmokkaasti jälkikasvua, kaksi kanaa hautoo. Todella toivon tulosta. Onnistuessaan tarjolla on parasta mahdollista lintua syksyksi ruokapöytään.

Vuoden ensimmäinen kanipoikuekin syntyi, että kyllä se tästä taas lähtee.

Tuli Epulle mieliteko, hän tahtoi nokkoslettuja, jos Eppu saisi päättää niin nokkoslettuja tai nokkoskeittoa syötäisiin meillä päivittäin.
Löysin vähän myöhemmin suuren syntisen sohvalta viimeisten lettujen kanssa. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti