sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Kuplassa

Aurinko paistaa, Lilja nukkuu ja muut ovat kuka missäkin. Mulla oli omenapiirakkaan liittyvä suunnitelma mutta rojahdinkin sohvanpohjaan kahvikupin kanssa lukemaan uutisia. 

En pysy enää kärryillä kuinka monta ruumista, takaa-ajoa, terrori-iskua, sotaharjoitusta ja pommia on tällekin viikolle osunut. Meillä ja maailmalla. Välillä elämä syrjäkylällä on vähän ahdistanut, kyllä ei ahdista enää. 

Maailma sekoaa, lapsia ahdistellaan ostoskeskuksissa eikä pimeällä saa liikkua maastopuvussa. Suomi 2017. 
Paitsi täällä landella. 

Täällä ei pelota liikkua pimeässä ja jos liikun hämärissä maastopuvussa, on mulla haulikko henkisenä tukena mukana (koska jos liikun maastopuvussa, olen metsästämässä ja jos olen metällä niin kyllähän mulla silloin on pyssykin mukana)

Täällä ei tarvitse olla huolissaan lasten koulutiestä eikä kaupassa huutele perään kuin joku tuttu. 

Vaikka joskus ahdisti sisään päin lämpiävä syrjäkylä, niin nyt olen kyllä enemmän kuin onnellinen tästä valinnasta. Mua ei haittaa yhtään elää omassa eristäytyneessä hippikuplassa kaukana kaikesta. 
 Kattelen akkunasta kun ankat taapertaa auringossa, pakkaset ja varastot on aikalailla täynnä syötävää ja uutisten lukua kun vähän rajoittaa niin on aika hyvä. Ponikin ontuu vähemmän kuin eilen. 

Kaneja syntyi uusi poikue, kahdeksan pientä pomppivaista. Aika hyvällä mallilla alkaa olla lihakanikasvatuskin. Monilla kun tuntuu olleen kaikenlaista vastatuulta jänöjen kanssa, poikasia kuolee paljon. Me ollaan onneksi säästytty toistaiseksi niiltä. 


Kasvatettiin talveksi muutama kanakin lisää, toiveena olisi saada tasaisemmin ja enemmän munia. Kanarouvat ovat vähän vanhemmiten veltostuneet munintahommissa. 



Eihän nämä mitään missejä ole..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti