kevätkevätkevät

Mä haluaisin meille kotiin pallomeren.

Pallomeri ei nyt kyllä liity yhtään mitenkään mihinkään, toi kuva vaan sattu mun silmiini ja laitoin sen sitten tohon.

Nyt on ollu kyllä ihan mahtavat kelit. Hevosten tarhat alkaa kuivua, mun hevi-osasto kasvaa (tallissa, satulahuoneen ikkunalla turvassa), kersat viihtyy pihalla ja kaik on ihanasti. Vielä kun joku pesisi meillä ikkunat ja mitä niitä muita keväisin suoritettavia asioita nyt oli.

Muhun on nyt iskenyt joku mauttomista mauttomin vaihe, olen huomaamattani alkanut hamstraamaan hevosille kaikkea kiiltävää ja kornia. Maunolla on jos jonkunlaista timangipantaa ja kiiltonahkatöppöstä, karvoilla ja ilman. blingiä on raipassa ja kypärässäkin. Nyt vaan täytyy varmaan hankkia niitä sellasia asiallisia varusteita jos vaikka revittelis johonkin valmennukseen asti. Paksu poni timangikuorrutteella ei varmaankaan oo hyvä. Vähän liian tuksu.

ituhippeily vastatuulessa

Ituhippeily on vaativa laji näiden otusten kanssa. basilikat ja tomaatit kasvaa häkeissä. Opin virheistäni kun kissat järjestään syö kaikki yritit heti kun ne vähänkään pilkottaa mullasta. Paavokoira yhtenä keväänä tuhosi kaikki tomaatit hyppimällä just sille pöydälle missä ne oli, tottakai ne multapaakut taimineen piti vielä sitten levitellä pitkin lattiaa jotta tuho olisi täydellinen.

Koska mulla on noita taimihäkkejä rajallinen määrä, päätin kokeilla viihtyiskö kurkut ja kesäkurpitsat tallissa satulahuoneen ikkunalaudoilla. Ne taimet oli tossa jo reippaasti matkalla, autotallin lattialla odottelemassa että Pikkujäbästä loppuu patterit ja mä saan sillä aikaa roudattua taimet talliin. No ne kalkkunat, ne saamarin kalkkunat oli onnistuneet karkaamaan ja siellähän ne oli möyrimässä taimissa.

Ei tainnu kalkkunat ottaa huomioon sitä että saattaapi käydä niin ikävästi että kurkkujen ja kesäkurpitsojen tilalla meillä syödäänkin kalkkunaa.

Mutta jotain positiivista, vastatuulessa ollut poniratsastus on taas alkanut sujumaan. Talvi on ollut suorastaan helvetillinen ulkoratsastusta silmällä pitäen, eli poni on liikkunut vaihtelevasti ja aika vähäisesti. Liian usein olen myös ratsastellut ilman satulaa mummoravia körötellen ja puhelimessa puhuen kenttää ympäri (lumessa näkyi kiusallinen issikkaovaalirata..hmm). Mauno kun on lihaksistoltaan tosi vaiheessa ja muutenkin ikäistään paaaaljon jäljessä vähän kaikessa niin sille oikeen liikkuminen on tosi raskasta ja nyt talven keventelyn jäljiltä sen työmoraali on myös melkoisen heikko. Tähän soppaan ympättynä satulaongelmat ja lihasjumit niin tulos on melkoisen haastava. Olen nyt pariviikkoa palautellut ponia oikeisiin töihin. Taipumaan edes vähän, rentoutumaan edes vähän ja kantamaan itseään edes pieniä pätkiä. Kyllä se ehkä tästä taas. Valmennukseen olis kiva päästä.. Onneks kohta on kesä, kesällä poneilla ei ole lomaa, ponit lomailee sitten suosiolla sen pahimmat rospuuttokelin. Paavoponi on kyllä niin ansiokkaasti painanut hommia koko talven (asuuhan se maneesitallilla niin mikäs siinä) että se saattaa saada jonkin viikon kahen pätkän olla vaan laitumella.

yllättävän hyvä maanantaiksi

Tässä touhussa alkaa olla niin positiivinen meininki että alkaa jo vähän jännittää että mikä fiasko nurkan takana vaanii.

Lauantaina pakotin koko perheen kävelylle, tepasteltiin sitten jostain selittämättömästä syystä vähän toiseen suuntaan kun yleensä ja katos vaan mitä löytyi, naapuri oli näemmä tehnyt tien isojen peltojen ympäri, ihan tossa meitä vastapäätä. Mies tiedotti että tie ilmestyi jo pari vuotta sitten, no ei kaikkea voi ihan heti huomata. Tämä tie siis parantaa mun maastoilumahdollisuuksia ihan huomattavasti. Se latu on ympyrä, iso ympyrä, siellä ei ole tukkirekkoja eikä viisillä paripyörillä ja kolmehehtaariavetäisylläkääntävällälaitteella varusteltuja koko tien levyisiä traktoreita eikä hevosia kivittäviä tai niitä päin uuden vuoden pommeja heitteleviä idiootteja. hyvä!

Sunnuntaina löytyi pikkujäbälle ihan paras temmellyskenttä. En olisi ikinä uskonut että hoplopista voisi olla näin paljon iloa. Ihan ykkösmesta tollaselle vähän toimeliaammalle pikkujäbälle. Mulle kyseinen puuhastelupaikka on ollut aikaisemmin yhtä viihtyisä kokemus kuin kesäloma keskitysleirillä. Isomman kanssa kun se tarkottaa sitä loputonta odottamista ja tylsistymistä korvat verta vuotaen. Pikkujäbän siivellä tämmönen vanha haukkakin pääsee hivuttautumaan pallomereen ja pomppulinnaan. tosi jees. Muutaman tunnin riekkuminen parantaa melko tehokkaasti myös unenlaatua.

Isompi yllätti tänään heti aamusta, nukuin pitkäksi ja tuli vähän kiire. Tyttö oli sekunnissa hereillä, toinen sekunti meni pukemiseen ja syömiseen. Ilman huutoa, lahjontaa, kiristystä tai uhkailua. Todella hämmästyttävää. Eilen se opetteli taas korkkarikävelyä, hitto että sekin on jo iso.. kraaah.

Pikkujäbä on oppinut kynäotteen, osumatarkkuuskin on parantunut niin että se piirtää jo jonkun viivan paperiinkin. Syökin jo ite, kauheeta kun sekin on jo iso.. toinen kraah!

Nyt paistaa niin kivasti aurinko että hyödynnän päikkärimomentin juomalla kupin sumppia terdellä ikäkriisin parissa.

Kalkkuna maailman katolla

Melko kaunis eläin... Tavallaan.

uskomushoitoja ja hoito uskomuksia

Mä olen kaikessa tässä ituhippeydessäni uponnut melkoiseen suohon. Elämä olisi todella paljon helpompaa jos pystyisi elämään niin että tuikkaisi kananuggetit mikron kautta lasten lautasille, ratsastaessa ei_niin_toimivan hevosen vaan tylysti rytyyttäisi ruotuun miettimättä onko se jostain kipeä vai onko vika planeettojen asennoista. Luottaisi terveyskeskuslääkärin lottoamaan diagnoosiin (terkut sille yhdelle sankarille, se ei ollut kevätväsymys vaan keuhkokuume) ja siihen että ei se kaupan setä ihmisille mitään ihmisravinnoksi kelpaamatonta jätettä myy.

Ahdistus ravinnosta on kytenyt jo pitkään ja sen olen jo melko pitkälle saanut selätettyä, lisäaineeton ruokavalio on ihan tosi pop ja siihen pyritään. Itse teen niin paljon kuin mahdollista. Tässä ympäristömyrkkyjen keskellä elellessä se puolivuosittainen mäkkiateria tuskin on kuolemantuomio.

Mutta sitten se tuorein ahdistus. Liittyy ylläri ylläri hevoseen, hevosharrastus on loistava temmellyskenttä kaikille mahdollisille uskomushoitoja tuottaville toimijoille. Kukkaisterapiaa, reikihoitoja sitä tätä ja tota, shockwavet päälle ja chiasiemeniä torveen niin hyvä siitä tulee. Kaikki on tietysti ihanan kallista ja tulokset näkyy joskus sitten. Minä uskon placebo vaikutukseen, ihmisillä. Eläin ei ymmärrä että nyt on hassattu niin monta saturaista voimaannuttaviin männynkäpyihin että on syytä tervehtyä ja lakata kipuilemasta. Sitten on niitä juttuja jotka toimii, sitten on niitä juttuja jotka on vaan markkinoitu niin taitavasti että kaikki luulee että se toimii. Onko oikeasti mahdollista että hevosen kokoiseen lihakimpaleeseen vaikuttaa mikään pieni magneettihippunen? mikroverenkiertoa elvyttävä väristely? silloinhan sen hevosen pitäisi reippaalla harjaamisella olla joko hengetön tai huippukuntoinen.

Kaikilla on oma mielipiteensä, kaikkea täytyisi ainakin kokeilla ja jos et kokeile olet huono hevosenomistaja (tai laaman tai alpakan tai mikä hyvänsä lemmikkimarsu nyt sattuukaan olemaan terapian tarpeessa). Minä (anteeksi vaan nyt) kieltäydyn potemasta huonoa omatuntoa siitä etten hassaa perheen ruokabudjettia (ja isoa osaa muistakin budjeteista) kokeilemalla eri uskomushoitoja sillä perusteella ettei niistä mitään tutkittua hyötyä ole muttei varmaan haittaakaan.

Ongelma tässä nyt on sitten siinä että mitä ihmettä mä voin tehdä ton teinihevosen kuntoutumisen eteen. Uskon siihen että aika parantaa jos sen joku parantaa, mutta jotain tietysti voisi sitä odotellessa kokeilla.

Unelma elämää

Mulla on nuha, talvi tuli taas, koululainen tarvii herättää liian aikaisin enkä mä ees tiedä mikä musta tulee isona. Silti kun mä aamulla kahlasin lumihangessa (crokseilla jotka täyttyivät lumesta) aivan tautisen väsyneenä talliin mä muistin taas jotain tärkeetä..

Tämähän on sitä mitä mä halusin, tässä on nyt kaikki se mistä mä haaveilin jo teinivuosista lähtien. Tuli vähän syyllinenkin olo, onko ookoo olla vasta vähän yli kolmekybänen ja tyytyväinen elämäänsä? tottakai on jotain haaveita mutta ne on pikkujuttuja ja ihan toteutettavissa jollain aikataululla, sitten on niitä toiveita joita ei vaan voi toteuttaa ja sen asian kanssa on opittava elämään, niinkuin se ettei kuolleita voi herättää henkiin.

Mulla on tämä kaikki ja mulla on aikaa nauttia tästä kaikesta. Kuulostaa aika hunajaiselta ja lopa semisti leuhkalta. Kaikki mitä mulla on ei ole suurta, kallista eikä kullattua. Joidenkin mielestä se mitä mulla on, on vähäpätöistä ja kaukana unelma elämästä. Toiselle tämä elämä olisi just sitä täydellistä luksusta, mutta jostain syystä sen hankkiminen ei onnistu välttämättä koskaan.

Mä en tarvitse mitään lisää, multa ei puutu mitään tärkeetä. Sen hemmetin mukulakivimaasturi-ympäristörikoksen hankin kunhan palaan taas duuniin ja tarvitsen auton, kenkiä, laukkuja ja rytkyjä hankin kasapäin sitten kun tarviin niitä, en mä tässä kotona tartte kun verkkarit ja toppahousut.

Mulla on nää tenavat, elukat, talo ja tilukset. Niin ja parisuhde maailman parhaan tyypin kanssa. Mulla on myös sitä aikaa nauttia siitä kaikesta. Leivän päälle voi laittaa ylähuulen ja etusormen, leivän päälliset ei oo tärkeitä, se leipä itsessään kyllä on.

Kevät ja vauvakuume

Keväisin mulla pukkaa vauvakuumetta, nämä pikkupalleroiset pitää kyllä huolen siitä ettei vauvakuume ilmene oman vauvan haikailuna mutta ne eläinlapset.. Pitäisköhän sittenkin hankkia pari nuorempaa lammasta ja pässi, onhan karitsat niin ihania. Sitten onneksi muistan että ne on joskus muutakin kun ihania.

Silloin kun meillä oli vielä pässi ja noi lammasneidit oli nuorempia tuli niitä karitsoita, tuli myös niitä joita emo ei hoitanutkaan, se on melekosta rallia käydä niitä ympäri vuorokauden pullolla ruokkimassa. Vielä karumpaa on sitten kun ne on tehtävä syötäväksi, kun ei millään voi kaikkia pitää vaikka haluaisi.

Ei tarvitse kun vähän muistella menneitä ja katsella paria vanhaa kuvaa niin talo pysyy pässittömänä ja lampaat saa vanheta rauhassa ilma uusia jäseniä laumaan.

Kissanpennut ne vasta söpöjä onkin. Onneksi niitäkin on viisi, eli yhtään uutta pentua ei tarvita. Kaikki ne viisi on naapureiden navettakissojen jälkeläisiä, kaksi kateista käy ulkona, loput on sisäkissoja. Paitsi se yksi huoli ja murhe joka nyt on päässyt karkailun makuun. Mokomakin vanha räähkä joka ei todellakaan pärjää pihalla ja jolta karkaa mopo rotkoon heti kun se ulos pääsee. Se on sisällä maailman kesyin, kiltein ja ihanin kissa. Se on näistä se joka tahtoo hengailla eniten ihmisten kanssa, se on myös se joka pihalle päästessään villiintyy aivan täysin eikä päästä ihmistä lähelleen. Tänään sain sen kiinni ihan tuurilla. näin kun se istuskeli heinäpaalien kupeessa, pääsin hivuttautumaan niin lähelle että tiikerin loikalla sain sen napakkaan niskalenkkiin ja kannettua sisälle. nyt se kehrää tossa mun sylissä, joskin taas laihtuneena. Olen mä sitä tonne tallille ruokkinut mutta silti se on taas ihan riuku.

Sitten on se pahin ja kallein kuume, nimittäin varsakuume. Olen taas ihaillut teinihevoselle sopivia sulhasia. Onneksi se tamma ei ole astutuskuntoinen. Lompakko ja hermot kiittää. Varsat on ihania, mutta se koko rumba että tamma on tiineenä (voi lykästää laakista ja kaikki menee ihanasti mutta yleensä ei) ja että se varsa on turvallisesti, terveenä ja ehjänä maailmassa.. onneksi ei nyt pysty.