Paavo oli hyvin erikoinen tyyppi jo ihan pienenä. Se oli ihan ensimmäinen mun kasvattama koira, pentueensa ensimmäinen. Ilmeisesti sille oli tullut synnytyksessä hapenpuute tai vastaava koska se oli lievästi kehitysvammainen, koskaan se ei oppinut yhtään käskyä, koskaan se ei käyttäytynyt palaakaan terrierimäisesti mutta minua se rakasti, suurella sydämellä. Yksitoista vuotta Paavo kulki mun perässä, se tuli vessaan, saunaan, sohvalle.. kaikkialle. Se siirtyi huoneesta toiseen mun mukana eikä se jättänyt mua hetkeksikään silmistään jollei ollut aivan pakko. Yöt se nukkui pää mun tyynyllä. On aika orpo olo ilman sitä, ihan kun raaja puuttuisi.
Mulla on aivan hirvittävä ikävä parasta ystävääni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti