Minivuohi

Silloin kun meillä oli lampaita, päätin ettei ikinä pullokaritsoja.. no ei se karitsa ole mutta yhtä kaikki pulloruokinnalla. Vuoden toisena päivänä sai ensimmäistä kertaa asialla ollut emo kaksoset, niistä toinen oli ihan huomattavan pieni kirppu. Pari ensimmäistä päivää meni ihan hyvin, mutta sitten katsoin päiväruokia antaessani että minivuohi oli vähän vaisun oloinen eikä emoa kiinnostanut juurikaan tämä kili. Kaksi tuntia myöhemmin menin katsomaan niin luulin että se oli kuollut. Se oli ihan kylmä ja jäykkä mutta hengitti vielä.

Ei antanut luonne periksi, vaan pakko oli yrittää. Kiikutin minivuohen tupaan miehen ja kissan lämmitettäväksi. Lypsin maitoa ja letkutin sen suoraan vuohen mahaan, vaikka tosiaan näytti siltä ettei se siitä enää virkoa.

Kaksi annosta maitoa suoraan mahaan, pötköttelyä kissan kyljessä peiton alla ja minivuohi virkosi. En olisi ikänäni uskonut, se tosiaan oli jo melkein kuollut, umpijäykkä ja kylmä kalikka.
Parissa tunnissa se tokeentui niin että nousi jalkeille, pissasi ja kakkasi (matolle tottakai).

Reippaasti se alkoi juomaan maitonsa tuttipullosta ja reipastui niin silmissä että ensimmäisen yön jälkeen aitasin sille oman paikan olkkarin nurkkaan. Eihän tuollainen kissan kokoinen vuohen rääpäle nyt ihan hirmuisesti sotke mutta pissaa se on lusikallinenkin.

kuva kyllä vähän hämää ja kili näyttää isommalta kuin onkaan. Se myös tykkää katsoa telkkaria.

                                                 Kili ja kissanpentu.

Pikkutirriäinen saa nyt olla vielä jonkun aikaa olohuoneessa ja sitten odottaa paluu muiden vuohien tykö. On vaan niin paljon helpompi pitää se lämpimänä ja maha täynnä tässä sisällä, ihan laiskuuttani ja mukavuuden haluani siis. Ajatuskin siitä että ramppaisin tuolla vesisateessa ja myrskytuulessa tallissa pulloineni ja jännittäisin että toimiiko lämpölamput ja keilaako joku tuon kirpun.