En olisi ihan heti uskonut että tapanina päädyttäisiin rekiretken sijaan sieniretkelle. Teki mieli ulos kaiken sen sisällä kökkäämisen jälkeen. Pientä liikuntaa, sellaista hyvin hidastempoista eikä yhtään tuloshakuista. Hikoilla joudan spinningissä. Mikko ehdotti sienestystä, nauroin ääneen, ihan vaan jo siksi että sienestys joulukuun lopussa jalkapuolen seuralaisen kanssa kuulosti jo ajatuksenakin vähintään arveluttavalta.
Pakattiin lapset autoon ja pyyhkäistiin siihen kylän liki ainoaan hakkaamattomaan metsään. Onneksi se on niin helppokulkuinen että molemmat jalkavaivaiset sekä porukan lyhytjalkaisin pääsi kulkemaan sujuvasti (ja riittävän hitaasti).
Uskomatonta kyllä, löydettiin sieniä. Muutama kantarelli ja melkoinen kasa suppilovahveroita. Todella hämmentävää.
Tämä taisi olla reitin haastavin maasto-osuus. Mäyräkoira jäi kotiin koska se ei ole alkuunkaan retkeilevää tyyppiä. Labbis sen sijaan oli hyvikin reippaasti mukana vaikka sen syksy onkin mennyt enimmäkseen sohvalla maaten metsästyksen sijaan.
Eppu on ihan loistava sienestäjä vaikka onkin vasta 7, pienestä asti kun on kulkenut isänsä kanssa sienessä ja marjassa niin on oppinut, jos mä olen vähän epävarma jostain sienestä niin kysyn Epulta, se kyllä tietää. Meillä oli ihan järkyttävä kriisi syksyllä kun Epun sienikirja katosi ja sitä todella etsittiin porukalla niin kauan että löytyi.
Lilja on vähempi sienestänyt, sillä kun ei oikeen hermo tahdo kestää jos on vähänkään hankalampi maasto tai jos saalista ei löydy heti. Nyt onneksi Liljakin löysi sieniä jopa hänen mittakaavassaan riittävän määrän.
Sienet olikin ihan kiva vastapaino jouluruoille, joskaan ei yhtään kevyempi.. tein nimittäin kermakastikkeen suppiloista, paistoin kyyhkyn rintafileitä ja lykkäsin koko komeuden voitaikinakuoreen. Ei todella mitään kevyttä syötävää, mutta ihan todella hyvää. Valmiista tekeleestä en tullut ottaneeksi kuvaa, ei se kyllä mikään varsinainen kaunotar ollutkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti