Sivut

tiistai 27. helmikuuta 2018

kiirettä pitää

Nyt alkaa näyttää siltä että hukutaan tipuihin. Tulee enimmäkseen kanoja mutta muutama ankkakin on ehtinyt kuoriutumaan. 


Onnistun aina unohtaman miten lystiä noiden tipujen kanssa puljaaminen on, ne hellyyttävät pikkuiset pallerot ovat myös aika työläitä, niitä täytyy syöttää ja juottaa varsin taajaan eikä päivittäinen tipulaatikoitten siivouskaan varsinaisesti mitään herkkua ole, mutta se kuuluu lajin luonteeseen. Helpommalla se kana ruokapöytään toki tulee kaupan rasiassa sillä oranssilla möhnällä kuorrutettuna.


Nyt kun tässä ollaan puuhasteltu näitä juttuja jo jokunen vuosi, on hurjan siistiä huomata että tässä on tietty rutinoitunut vuodenkierto. Tietyt asiat rullaavat omalla ja samalla tavallaan ja jotain on opittu ja hommat sujuu suunnilleen suunnitelmassa. Talvi on enimmäkseen sellaista odottelua, ylläpitoa ja suunnittelua. Helmikuulla alkaa herääminen, ensimmäiset siemenet multiin, ensimmäiset tiput kuoriutuu.. siitä se sitten lähtee lipsuttelemaan kohti kevättä.

Meinaa taas vaan aika loppua kesken, kaikki hommat kun muutenkin ottavat oman aikansa, keppien tai pyörätuolin kanssa ne samat hommat ottavat isomman ajan. Nyt vielä kirsikkana kakussa, Mikko katkoi kylkiluunsa ja siitä syystä päätin kantaa oman kortenikin kekoon niissä hommissa mihin en koipeni kanssa ole osallistunut. Tarhaan hevoset ja kuskaan niille heinät ulos (pulkka on paras) ja hoidan vuohia ja kaneja. Kyllä ne sujuu, hitaasti ja melko kivuliaasti mutta sujuu kuitenkin. Mietittiin kyllä sitäkin että varmaankin normaalit ihmiset hankkiutuisi eläimistä eroon tai ainakin vähentäisi ne ihan minimiin. Ei vaan anna luonne periksi, kyllä tämä tästä taas sujuvammaksi muuttuu kun luut paranee. Olen jopa saanut käveltyä pätkiä ilman keppejä tässä sisällä, tosin meno on sellaista että jos olisin koira tai hevonen, olisin jo lopetettu toivottomana. Olin niin iloinen tästäkin edistymisestä että lahjoin lapset hurraamaan ja taputtamaan tälle suurelle suoritukselle.


Fasaanitkin näyttäisi puuhastelevan varsin tarmokkaasti jälkikasvua, kaksi kanaa hautoo. Todella toivon tulosta. Onnistuessaan tarjolla on parasta mahdollista lintua syksyksi ruokapöytään.

Vuoden ensimmäinen kanipoikuekin syntyi, että kyllä se tästä taas lähtee.

Tuli Epulle mieliteko, hän tahtoi nokkoslettuja, jos Eppu saisi päättää niin nokkoslettuja tai nokkoskeittoa syötäisiin meillä päivittäin.
Löysin vähän myöhemmin suuren syntisen sohvalta viimeisten lettujen kanssa. 

maanantai 19. helmikuuta 2018

ruisleipää

Eppu on innokas tekemään ruisleipää, on aina ollut. Aikaisemmin se on ollut melko tuskallista sotkemista. Ruistaikina, ruisjauhot ja hitaasti etenevä prosessi ei ole ne ykkösjutut lasten kanssa leipoessa. Muffinsit ja pullat on enempi sopivia siihen lähtöön, etenkin kun ne kaikkein pienimmät voi pelata pois pelilaudalta taikinakulhon pariin.



Eppu on kuitenkin aina osallistunut (halusin tai en) ruisleivän tekoon. Ihan pienenä sekoitellen juurivelliä ja lisäten (pöllyäviä) jauhoja. Nyt selkeästi huomasin että sehän on oppinut leipomaan ruisleipää ikivanhalla tiinulla ja oikealla juurella. Se muistaa sen että juuri tarttee ensin herättää ja jättää sitten tekeytymään. Muisti jopa että miten herättely tapahtuu. Eikä enää mitään marinaa siitä ettei päässytkään hetimiten leipomaan.


Itse taikina on vielä liian raskasta sekoitettavaa ja alustettavaa viisivuotiaalle, mutta jauhoja se on oppinut lisäämään ajatuksen kanssa ja pöllyttämättä niitä ympäriinsä. Määräkin on maltillinen ja se aika hyvin on oppinut näkemään senkin milloin taikina alkaa olemaan valmista kohotettavaksi eikä jauhoja enää tarvita.


Tässä kohtaa kun mielessäni juhlin että onpas kivaa kun Eppu on kasvanut niin isoksi ettei leipominen enää muistuta kriisinhallinta operaatiota, Lilja saapui paikalle ja päätti osallistua. Ensin levisi jauhot pitkin lattiaa ja sitten se lähti karkuun härkin mukanaan ja siitä tietysti roiskui sitä juurivelliä ympäripitkin. Nooh, muutama hassu vuosi siihen että Lilja kasvaa terroristista leipuriksi.


Itsessäänhän ruisleipä on kohtuullisen simppeliä tehtävää. Tärkein on juuri, mulla meni melkein parivuotta että sain juuresta mieleiseni, osa juuritekeleistäni kuoli tai tärveltyi muuten. Alkuun tiinun puutteessa säilytin juurta pakastimessa mutta nykyään kuivatan sen tiinuun. Mieleiseni juuren sain kasvateltua hapankorpusta ja jostain luomuruisleivästä. Juuren lisäksi tarvitaan hyviä ruisjauhoja, vettä ja suolaa (ja hyvät hermot).


Kun leivän leipomisesta tulee rutiinia, se ei käy niin hermonkaan päälle. Oman uuninsa tunteminen toinen tärkeä seikka, muutaman leipomiskerran jälkeen löytyy se lämpötila ja aika missä lopputulos on paras, ei sisältä raaka ja päältä palanut vaan just hyvä. Mä teen reikäleipiä minimoidakseni kaikki riskit. Isoa limppua paistaessa tulee helpommin sekundaa.



Oikeastaan voisin sanoa ettei ruisleivän tekoon oikeen ole muuta kuin suuntaa antavia ohjeita, jauhojen määrä riippuu kanssa ihan planeettojen asennoista ja auringon liikkeistä. Rutiinin myötä tulee myös näppituntuma oikeaan määrään, tärkeää on lisätä jauhoja vähän kerrallaan ja antaa niiden turvota. Nopeasti lisätty jauhokasa saattaa minuutin päästä yllättää, jauhot imee taikinasta nesteen ja turpoaa niin että käsissä on sellainen kivikova taikinamöykky millä voi korvata talon perustuksista nurkkakiven.


Onneksi meillä on eläimiä, ne on vuosien saatossa saaneet syödä useita ei niin onnistuneita luomuksia. Milloin vähän raakaa, toisinaan kivikovaa tai juuren kanssa sählättyäni, kohoamattomia.


kiireessä ei kannata alkaa tekemään. Juuren kun antaa tekeytyä ja kuplia rauhassa, alustaa taikinan hitaasti ja laiskanpuoleisesti, antaa kohota rauhassa ja tuntee uuninsa niin hyvää tulee.

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

nuotiomakkaraa ja karvaponeja

Tihan mielettömän upea ilma ajoi jalkapuolenkin pihalle. Paarustin ensitöikseni kierroksen eläinten luona. Eipä niille kuulunut mitään uutta ja ihmeellistä, mutta ilokseni huomasin että kalkkunoilla alkaa vähän kevättä puskemaan. Tytöt tyrkyttää itteään Veijolle ja munia tulee tasaiseen tahtiin. kerroin kyllä Veijokukolle että sopii tehdä sitä mitä varten on taloon hankittu, kerran kanat ihteään tyrkyyttää niin toivottavaa on että tulosta tulee. Muuten tulee Palvattua kalkkunaa.


Ponien talviturkit jaksaa hätkähdyttää joka kerta kun niitä käyn katsomassa. Nuo syksystä asti joutilaina seisoskelleet kavioeläimet kun ovat ensimmäistä talvea ihan oikeasti toimettomina ja saivat vapaasti kasvatella mieleisensä turkikset millä tarkenee heinäpaalin ääressä seisoskella. Aikaisemmin ne on olleet puettuja ja puunattuja, näteiksi kammattuja ja jonkunlaisella lihaskunnolla varustettuja. Montakohan vuotta mahtaa kestää että pulleat röllykät palautuu ennalleen, tarkoitan sekä itseäni että hevosia.



Päätettiin aamusta että pidetään grillikauden avajaiset, sitä ennen piti talkoilla syödä munia. 



Niitä munia nyt todella tulee niin että piisaa. Epävirallasissa munanmaistajaisissa päädyttiin siihen että parhaita syöntimunia on ankanmunat, hyvänä kakkosena kalkkunanmunat.


 Ankanmunissa on yllättävän paljon eroa kananmuniin, ne on jotenkin sellaisen rasvaisemman oloisia. Kananmunan kun hätäpäissään (unohtaessaan) kiehauttaa ylikypsäksi, siitä tahtoo tulla sellanen kuivakka, ankanmunista on suorastaan haastavaa saada sellaisia känttysiä.


Oli aivan huikean värinen keltuainen aamuauringossa.


Iltapäivällä tehtiin tulet. Ei mitään grillikota juttuja eikä rekiretkiä mihinkään, vaan ihan tässä kotipihassa sellaiset perinteiset spurgutulet.
Liljakin sai ensimmäisen makkaransa. 

Eihän noin nyt varsinaisesti mitään pienen tytön terveysruokaa ole mutta eipä ole moni muukaan. Tarjoilin sen kyllä kieltämättä vähän sillä ajatuksella että Lilja maistaa sitä ja toteaa ettei ole hyvää. Väärässä olin, taas. Lilja popsi koko kyrsän suurella nautinnolla.


Minäkin söin sen joka vuotisen perinnemakkaran. Makkaranpaisto on parasta ikinä, se tuoksu on ihan älyttömän hyvä. Maku vaan ei ole mun mieleen, olen ottanut tavaksi syödä joka vuosi yhden makkaran. Muuten osallistun kyllä mielelläni ja riistamakkaroita syön, mutta ei kiitos niille peruskyrsille.


Huomasi kyllä että talvi on mennyt sisällä potiessa. Pari tuntia ulkoilua pakkasessa ja mä olen ihan loppu. Tietysti keppien kanssa on vähän raskaampaa liikuskella pihalla, mutta kyllä on ihmisparalla kunto menny huonoksi.

Ihanat sukkikset löytyi lidlistä. Ei ollut aikuisten kokoja, olisin ostanut itellenikin.  
Huomenna leivotaan ruisleipää. Taikinatiinu on tulilla Epun toivomuksesta. 

perjantai 16. helmikuuta 2018

munia ja yllätysmunia

meillä alkaa munakori olemaan varsin riemunkirjava. Tarjolla on vihreän ja ruskean erisävyjä, joku tekee valkoisiakin munia ja sitten lisäksi ankkojen ja kalkkunoiden munat ja fasaanien pienet vihreät. Eihän sillä munankuoren värillä ole merkitystä makuun, mutta onhan ne ihan nättejä ne "värimunat".


Kanaharrastus alkoi silloin aikanaan muutamasta tehokanasta ja kukosta, niiden lisäksi hankittiin laumallinen araucakanoja. Pieniä ja nättejä tupsupäitä, alkuun ne munivat reippaasti niitä vihreitä (vai laventelikohan se virallisesti oli se väri? ) tai sinivihreitä munia ja hautoivatkin innokkaasti. Munassa pysyttiin ja tipuja piisasi myyntiinkin asti. Amatöörimäisesti luotettiin niiden munantuottoon eikä oikein ymmärrettykään sitä kuinka nopeasti kanat vanhenee ja muninta vähenee. Viimekeväänä havahduttiin siihen että niitä vihreitä munia tosiaan on harvakseltaan enää näkynyt ja ajatuksena olikin haudottaa niistä itselle uusia kanoja. Hautomakoneisiin kuitenkin kiilasi aina ensin kaikenlaiset kalkkunan ja fasaanien munat ja sitten kun niitä vihreitä se muutama onneton sinne laitettiin, eihän ne olleet edes hedelmöittyneet. Silloin päätettiin luopua puhtaiden arakanojen vaalimisesta ja anneettin jäljellä olevien arojen sekoittua muiden kanssa. Tarkoituksena on kuitenkin pysyä omissa munissa eikä kasvattaa vähän tuurilla tuottavia koristeita. Nyt kun kanat ovat sekalaumana niin ne vanhatkin ararouvat ovat kunnostautuneet munimaan. Ilmeisesti tämä usein väläytelty kanalan yt-neuvottelu uhka on otettu tosissaan ja päätetty alkaa hommiin.

Kanoja on tosiaan nyt viimeisen vuoden aikana lisätty, on haudotettu muiden munista maatiassekoituksia ja vaihdossakin saatiin kahdeksan uutta. Vanhoja ei ole laitettu pataan, vaan ne on saaneet puuhastella omiaan ja munivat jos viitsivät. Ne alkavat olemaan sen verran ikääntyneitä että luonnollisen poistuman takia kanalaan ei nyt varsinaista tilanpuutetta kerkiä tulemaan.

Viime kevät oli aivan onnettoman huono munien suhteen, Hedelmöittymisprosentti oli ihan surkea. Kalkkunoilta tuli vain yksi elävä jälkeläinen ja kalkkunakukon sairastelun takia luovuttiinkin sitten koko haudotuksista, syksyllä saatiin uusi kukko ja nyt on toiveet korkealla että ensi syksynä päästään syömään itsekasvatettua kalkkunaa. Oikeastaan ankat oli ainoat joilla liki kaikki munat onnistuivat koneella haudottiin kymmenkunta poikasta ja kaksi ankkarouvaa hautoivat itse niin isot poikueet että syötävää on piisannut.

No mutta nyt sitten päätettiin olla ajoissa liikenteessä ja varauduttiin siihen että suurin osa koneeseen laitettavista munista olisi tyhjiä. Optimistina Mikko tosiaan latasi molemmat masiinat täyteen, enimmäkseen kananmunia mutta on siellä joukossa jokunen kalkkuna ja ankkakin. Toiveena oli jos jokunen tipu saataisiin ja sitten myöhemmin keväällä kokeillaan toisen kerran kanoja. Kalkkunoita laitetaan koneeseen sitten enemmän.

Tällä hetkellä tilanne on sellainen että koneissa on yhteensä n.50 munaa mitkä ovat lähteneet kehittymään. Lisäksi yksi niistä vanhoista arakanoista on päättänyt alkaa hautomaan. Tämä kyseinen kanarouva on aikanaan hautonut sellaisia melkeen parinkymmenen tipun porukoita, nyt sillä on maltillisesti kymmenen munaa alla. Toiveena oli muutama tipu, jos niitä nyt pukkaa kymmenittäin niin sitten on ainakin tarpeeksi. Ei tule patakukoista puutetta.

Yllätysmuna osastolle sitten päästiin eilen. Haudonta kestää n. 20-23vrk, eli tipuja odoteltiin vasta parin viikon päähän. Aamusella kahvia juodessani ihmettelin outoa piippausta, kahvin jälkeen piippaus oli voimistunut sen verran että oli pakko mennä katsomaan. Ehdin itse jo miettimään erilaisia mielenterveyspuolen diagnooseja missä oireena on kuuloharhat.
Ei ollut harha. Koneessa palloili erittäin terhakka musta tipu ja muutamasta munasta päättelin että seuraa on tulossa pikapuoliin. Soitin vielä hätäpäissäni Mikolle ihmetelläkseni näinkin pikaista haudontaprosessia. Onhan tämä elämäntahti kiihtyymään päin ja monissa asioissa mennään pikakelauksella, mutta eikai nyt sentään viikossa alkoista tipuksi.

Päädyttiin siihen että on päässyt tapahtumaan pesänryöstö. Joku kanoista oli huomaamatta hautonut ja Mikko oli kerännyt pesästä puoleen matkaan haudotut munat ja lykännyt ne koneeseen. Hirveä tuuri että ne on päätynyt pesästä suoraan koneeseen, eikä jäänyt kuleksimaan pöydälle tai ehtineet kylmettyä matkalla. Nyt meillä on viisi tipua, yksi musta ja neljä keltaista. Musta kuoriutui vihreästä araucan munasta ja sillä taitaa olla vähän tupsuakin poskipäissä. Muista sitten aika näyttää että minkälaisia niistä tulee.

On näitä yllätystipuja putkahdellut joskus kanojen tai ankkojen alta mutta en olisi ikinä uskonut että vielä näinkin monen vuoden kokemuksella onnistutaan tössäröimään hautomakoneen kanssa näin että tipuja pukkaa miten sattuu.

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

oikeaa vai väärää omavaraisuutta?

Tuppaa särkevä jalka valvottamaan öisin, silloin pieni ihminen helposti harhautuu netin syövereihin ja yllättäen taas pahoittaa mielensä. Mulla olikin tässä taannoin kausi kun pidin pientä mediapaastoa ja yön tunteina luin kirjoja tai katsoin telkkarista lähinnä hääpukuihin ja ruokaan keskittyviä aivotoimintaa kuormittamattomia ohjelmia. Tekee hyvää päälle, nykyään kun keskustelupalstat, twitterit ja muut sellaiset tursuaa vihaa. Viimeksi väsyin työttömien ja köyhien ruoskintaan, siinä kohtaa kun työttömistä puhutaan rikkaruohoina, alkoi mua yrjöttää. No nyt on löytynyt uusi porukka joka on ilmeisesti syyllinen (työttömien ja köyhien lisäksi tietysti, mutta ne ruoskittiin jo maanrakoon) suomen nykytilaan, nimittäin kotiäidit, nuo tuottamattomat sohvalla makaajat, mitään ei viittittäis tehdä. Ei laiteta vauvoja päiväkotiin ja lähdetä töihin takomaan veromarkkoja, ei, vaan itsekkäät äidit haluaisivat hoitaa vauvoja kotona. Ikävää tietysti on se että tuppaa kuolemaan veronmaksajat sukupuuttoon jos lapsia ei hankita. Se siitä. Päätin pitäytyä aihepiirissä minkä itse koen mukavaksi ja hyväntuuliseksi. Kröhöm..

Olen muutamana päivänä aktiivisemmin lueskellut keskusteluja ja tekstejä omavaisuudesta. Aihetta on sivuttu myös erilaisissa tuotantoeläimiin liittyvissä fb-ryhmissä. Aihe herättää valtavasti tunteita, hyvä niinkin, mutta aina kun aihe herättää tunteita, se herättää myös niitä negatiivisia tunteita ja aina niihin keskusteluihin, mitkä on siis alkaneet hyvässä hengessä, ilman räyhäämistä niin sinne löytää tiensä myös ne jotka haluavat tunkea toiset maanrakoon. Mikä sinä urpo luulet olevasi kun jotain perunoita kasvattelet? tee jotain tuottavampaa ja osta potut kaupasta, eihän ne edes maksa just mitään.

Harmi, siinä usein kuolee se sellainen hyväntahtoinen ajatustenvaihto, kukaan ei halua enää jakaa kokemuksiaan tai neuvoa muita, kun heti joku on lyttäämässä, et sinä voi puhua omavaraisuudesta jos kasvatat vain ruokasi itse. Rakenna ydinvoimala takapihallesi ja tuota itse sähkösi niin saat oikeuden puhua omavaraisuudesta. Aloin siinä sitten pohdiskelemaan tätäkin asiaa.

Kenellä on ylipäänsä oikeus puhua omavaraisuudesta? täytyykö elää täysin omavaraisesti voidaksesi ottaa osaa keskusteluun. Täytyykö tavoitteena olla ehdoton ja täydellinen omavaraisuus? siis sellaista sähkötöntä ja kahvitonta elämää missä kaikki, vaatteista alkaen tuotetaan itse. Vai onko sallittua tavoitella vaan mahdollisimman omavaraista elämää? Uskaltaako puhua ääneen omavaraisuudesta jos elää niin että suurimman osan ruoasta tuottaa itse mutta teini saa vaatteensa lampaanvillan ja pellavankudonnan sijaan sieltä riistoketjun tangolta?

Sitten on tietysti ne jokaisen omat tahtotilat. Meillä on tavoitteena mahdollisimman omavarainen elämä, todellakin siis tavoitteena ja mahdollisimman omavarainen, ei täydellisen omavarainen. Tavoitetta kohden pyritään välillä pienin askelin ja välillä isoja harppauksia ottaen. Elämämme olisi varmasti nyt jo huomattavasti omavaraisempaa jos perheeseemme ei kuuluisi lapsia. Osittain lasten ja osittain omasta mukavuude halusta, emme ole myöskään ruoan suhteen täysin omavaraisia. Tietysti tilalta varmaankin riittäisi syötävää vuoden jokaiselle päivälle niin ettei täällä nälkään kuolisi, mutta ruoan monipuolisuuden takia lipsahtelemme omavaraisuudesta ostoruoalle. Suomessa kun talvella hedelmien kasvatus on hivenen haastavaa ja mielelläni suon lapsille mahdollisuuden syödä tuoreita hedelmiä ja kasviksia vuoden ympäri, näin esimerkkinä. Myös silloin kun meillä ei ole omaa maidontuotantoa, kahvimaito, juusto, viilit ja voi haetaan kaupasta, tottakai tavoite on maitotuotteissa omavaraisuuus ja tähän taas päästään takaisin kunhan pääsen kävelemään, vuohet saadaan takaisin lypsyyn ja kyyttö tontille. Tällä hetkellä se vaan ei ole mahdollista, onneksi nuo maitotuotteet saa myös tarvittaessa kaupasta.

Mietittiin ihan ajan kanssa yhtenä iltana saunanlauteilla, että mikä on se tavoite, mikä on se lopputulema mihin olemme tyytyväisiä. Onko se sellainen täydellinen omavaraisuus, ilman sähköä ja kaikki itse tuotettuna, sitten kun lapset on isoja eikä heitä velvoiteta osallistumaan esimerkiksi pyykinpesutalkoisiin, käsin. Tämä oli vähän kummallisesti sanottu, tavoitteena omavaraisempi elämä kun on ollut selvä jo monta vuotta, ihan siitä asti kun aloimme kehittämään tätä paikkaa siihen suuntaan, mutta aina on välillä hyvä käydä keskustelua aiheesta ja miettiä suuntaviivoja.



Meille se omavaraisuus mihin pyrimme on varmaankin lähinnä sellaista kuin oli elämä maaseudulla ennen sotia, itse tuotettiin ja tehtiin kaikki mikä oli mahdollista, mutta kaupasta sitten ostettiin se mitä ei itse ollut mahdollista tehdä. Yksinkertaisempaa elämää, riippumattomampana esimerkiksi tilin saldosta. Lämmitys ostetun öljyn tai sähkön sijaan oman metsän puilla ja niin edelleen. Eihän se nyt täysin omavaraista ole, mutta aivan riittävää meille.

Sitten päästään siihen että mikä tuossa on haastavaa. Silloin ennenmuinoin kun noin elettiin, perheet muodostuivat eritavoin ja oltiin yhteisöllisempiä. Ei noin useimmiten eletty yksin, tai ei yksin mutta näin niin kuin me, eli minä, Mikko ja lapset. Silloin oli eritavalla apua tarjolla, isovanhemmat saman katon alla tai naapurissa. Kiireisempään työaikaan oli kaitsijoita lapsille ja apua talkoisiin. Mikäli joku sairastui tai oli vasta synnyttänyt, apua oli saatavilla. Nyt meillä esimerkiksi on sellainen tilanne että kaikissa suunnitelmissa täytyy ottaa huomioon ne käytettävissä olevat omat resurssit. Oli tilanne mikä hyvänsä, yksin tai kaksin on selvittävä. Mikolla on melkoinen urakka päivätyön lisäksi hoitaa tämä eläinlauma, siksi esimerkiksi lehmää ei ole vielä haettu kotiin ja maitotuotteet haetaan kaupasta, ei yksi ihminen pysty eikä jaksa määräänsä enempää. Ennen ei myöskään ajeltu pariasataa kilometriä päivittäin töihin vaan töitä tehtiin siinä omalla tilalla, kukin voimiensa ja taitojensa mukaan. Kiireisinä aikoina enemmän, jopa kellon ympäri ja sitten taas huilattiin. Nykyihminen vilistää miljoonaa oravanpyörässä päivästä päivään, asuntolainan ja yhteiskunnan odotusten puristuksessa. Se mikä ennenvanhaan tehtiin päivätöinä perheen kesken, tehdään nyt päivätyön päälle ja usein yksin.

Hissuksiin omavaraisuuden astetta nostamalla näkee myös ne omat voimavaransa, tietää minkä verran kasvimaita ja eläimiä ehtii ja jaksaa hoitaa, kun tietää selviytyvänsä ja jaksavansa, voi hommaa isontaa. Kasvimaathan voi toki jättää oman onnensa nojaan jos ei jaksakaan, jos aikataulu tai terveys pettää mutta eläimet on hoidettava oli tilanne mikä hyvänsä.

Niin kauan kun meilläkin on asuntolainaa maksettavana, ei täysipäiväinen omavaraisuuden tavoittelu ole mahdollista, vaan hommaa kehitetään pikkuhiljaa, pala kerrallaan ja ottaen huomioon ne voimavarat. Asuntolainasta tuli mieleen myös ne taloudelliset resurssit, jos rahaa olisi miljoona tolkulla, mikäs siinä olisi rakennuttaa isommat ja paremmat eläintilat, jättisuuret maakellarit ja ostaa kerralla hyvät tuotantoeläimet. Miljoonien puutteessa joutuu tekemään kompromisseja ja aikatauluja. Eläinten Hankintaa ja jalostustakin joutuu suunnittelemaan erilailla kun tilat ovat rajalliset ja talous estää hankkimasta uutta ja parempaa jalostusmateriaalia heti sellaista halutessaan. Toisaalta hitaasti tehdessä tulee suunniteltua myös tekemisensä paremmin ja huteja pukkaa vähemmän.

Minusta omavaraisuutta on niin monenlaista kuin on asiaa pohtivaa ihmistäkin. Joku kasvattaa salaattia partsilla ja on kesän omavarainen salaatin suhteen, toinen on sellainen doomsday prepper-tyyppinen henkilö jonka tavoite on off the grid-elämä ja bunkkeri. Siinä välissä on aikas paljon tilaa erilaisille elämäntilanteille ja tavoitteille.


tiistai 13. helmikuuta 2018

hukkaruokaa ja leivontaa

Eppu on viikonloppua viettämässä isovanhemmillaan. Emppu potee flunssan jälkimaininkeja, Mikko on hoitanut elukoita ja muita ulkohommia. Liljan kanssa pysyteltiin kyökissä. Viikonlopun ruokalistalla oli kaalikääryleitä, kaalipiirakoita, lihapataa, päärynäpiirakkaa ja ne pakolliset laskiaispullat.. Kuulostaa ehkä hivenen paremmalta kuin olikaan, kyseessä oli pakastimen tyhjennystä ja pilaantuvien elintarvikkeiden hukkaus.

Kaali huuteli pöydällä pitkään ja hartaasti. Olen jo pitkään tavannut viikottaiselta kauppareissulta kantaa kotio kaalia. Eläimille niitä syötetään ja piirakoita niistä tykkään tehdä ja niitä meillä syödäänkin usein mutta varsinaiset kaaliruoat on meillä harvinaista herkkua. Nyt kuitenkin ylitin itseni ja tein taas kaalikääryleitä. 
Hukkasin niihin pakastimesta sieniä ja jauhelihapaketin. hyviä olivat. rumia toki, niin kuin asiaan kuuluu. 


Kaalipiirakat teen samoin kuin karjalassa aikanaan ja edelleen pitkin poikin naapurimaita, pehmeää vehnätaikinaa, pannulla pitkään haudutettua kaalisilppua, riisiä ja kananmunaa. Täytteestähän on miljoona variaatiota lihasta sieniin ja munalla ja ilman, yhdistävä seikka on tuo vehnätaikina. Nämä piirakat paistetaan uunissa, ei öljyssä.


Jauhelihapaketin vieressä pakastimessa kuikuili tarjouksesta ostettu karjalanpaistilihapaketti. Mitä lienee roipetta sekin oikeasti on ja yleensä en sellaisia ostakaan mutta näköjään olen haksahtanut johonkin tarjoukseen. Lihapata on helpoin mahdollinen tapa hukata niitä ei enää niin priimaa-elintarvikkeita. Surkeat vihanneslootan perukoille unohtuneet porkkanat, kämänen lantunpuolikas ja viimeiset omat perunat. Sipulia, mausteita, jonkun ilmaisnäyte lihafondipullon pohjat ja tilkka vettä. uuniin unohduksiin moneksi tunniksi matalaan lämpöön. Helpompaa ei ole ja uudelleen lämmitettynä paranee vaan.


Jääkapissa piilotteli creme fraiche-purkki joka alkoi lähestyä viimeistä käyttöpäiväänsä. Päärynöitä oli soppelisti jäljellä piirakkatarpeiksi. Oli sen verran onnistunut, helppo ja yksinkertainen kokeilu että kirjoittelen reseptin ylös, meinaan tehdä toistekin.

PÄÄRYNÄPIIRAKKA:

pohja:

150g voita
1dl sokeria
3,5dl vehnäjauhoja
1tl leivinjauhetta

mulla tämä määrä pohjataikinaa riittää sellaiseen tavalliseen piirakkavuokaan reilusti, eli ihan minitaikinasta ei ole kyse. Teen piirakkapohjat ihan vaan sotkemalla aineet rivakasti käsipelillä taikinaksi. Ilmeisesti eduksi olisi lepuuttaa taikinaa aikansa kelmutettuna jääkaapissa, yleensä passaan aina tämä vaiheen ja usein unohdan voidella vuoankin. Tämä pohja irtoaa silti aina sovinnolla ilman voiteluakin.

Täyte:

1 purkki creme fraichea
2 munaa
1dl sokeria (mielummin ruokosokeria, mutta tavallinenkin käy)
1tl vaniljasokeria

täytteen aineet sekoitin yhteen, ei vatkaimia, ei keittämistä, ei lämmittämistä tai sulattamista. eikä tarvitse sotkea puolta astioista. Lisäsin täytteeseen vielä sen mitä puolikkaasta vaniljatangosta irti sain. tykkään vaniljasta ja mun mielestä se sopii hyvin päärynän kanssa.

täyte kipataan pohjan päälle, ei kaivannut esipaistamista.

päälle siivutin muutaman päärynän, ripottelin vaniljasokeria ja ruokosokeria.

Uunissa 175c noin 45min.

Olihan se vähän imelää ja varmasti jäätelön tai vaniljasoosin kanssa vielä parempaa. Meillä tämä hävisi iltaan mennessä kokonaan, vaikkei Eppu ollutkaan kotona.


Eppu suurena pullanystävänä vaati laskiaispullia. Niitäkin täytyi sitten tehdä, tällä kertaa kermavaahdon sijaan oli dumlevaahtoa. Hyvää, joskin melkoisen imelää ja sotkevaa. Mulla oli mielikuva sellaisesta täydelliseksi paistuneesta muotovaliopullasta mihin vaahto on pursotettu oppikirjan mukaan napakaksi renkulaksi, lakki tietysti pysyy särmän vaahdon päällä asemissa. 


Totuus on taas toinen, Lilja pelkää sähkövatkaimen ääntä ja yleensä en ilkeä sitä huudattaa niin kauan että vaahdosta tulee riittävän jankkia. Tulos oli siis hyvin epäsärmikäs ja semilöllö vaahto ja lopputulos arvattavan ruma. 


Perheeni on onneksi täydellisesti koulutettu toteamaan aina yhteen ääneen että maku ratkaisee.


Imelyyden vastapainoksi täytettyä patonkia. Maailman paras ratkaisu keittojen kaveriksi tai siihen jos ei jaksaisi olla erityisen innovatiivinen ilta- tai välipalojen suhteen. Leipä mihin on leivottu päälliset sisään. Näin toimimalla ne päälliset päätyy myöskin lapsen suuhun. Lilja kun tykkää syöttää päälliset koirille jotka ihan vaan sattumalta eksyvät jokakerta syöttötyolin viereen ihmettelemään. Tähän versioon tuli juustoraasteen jämät, muutama kinkkuviipale silputtuna, muutama metukkaviipale silputtuna, paprikan puolikas ja persiljapuskan maalliset jäännökset. Ei vaadi mitään taikuutta tai päiväkausien puljaamista juurien kanssa. Vehnätaikina mikä kaulitaan levyksi, täytetään ja rullataan.



lauantai 10. helmikuuta 2018

lihakanista lemmikiksi ja toivoton koipi

Vanhin lapsista halusi lemmikkipupun tai marsun, päädyttiin sitten siihen että ottakoon huoneeseensa lemmikiksi eläköityneen lihakanin. Tietysti eläköitynyt lihakani kuulostaa pikkusen oudolta omaankin korvaan, yleensähän ne kai on tupannut päätymään ruokapöytään eikä eläkkeelle. Joka tapauksessa tämä Sauli niminen, vanha ja maho kanirouva on välttänyt padan ja siirtyi lemmikiksi. Tytön huoneeseen laitettiin häkki ja härpäkkeet, viikon päivät elettiin kuin enennenkin. eilen iltasella sitten olin justiinsa notkahtamassa sohvan pohjaan kun Mikko ja Emilia tulivat siihen toimittamaan asian mukaisesti hätääntyneinä suurta uutista, Sauli synnyttää.. tai ei synnytä, tai tekee jotain. Saulin takapuolesta töröttää poikanen minkä he olivat julistaneet kuolleeksi koska se oli kylmä, märkä ja eloton. Siinä sitten vähän yskähtelin että koskas Sauli on viimeksi uroksen tavannut, että ihanko tässä jeesusta pukkaa, no kuulemma se on ollut välillä vapaana tallissa hyppelemässä pikkukanien kanssa eli ehkä mahdollista että kyseessä ei ole mahon kanin neitseellinen synnytys. Vähän tietysti mietin sitäkin että kyseessä todella on kani mitä en ole saanut koskaan tiineeksi, millään uroksella.

No ei siinä auttanut kun mennä paikalle ihmettelemään kyseistä esitystä. Tytön huone vaan sattuu olemaan talon alakerrassa, jyrkkien portaitten takana. Viimeksi kun olen alakerrassa käynyt, ambulanssikuskit kantoivat mut ylös sieltä. Tilanne ei siis missään nimessä ollut sellainen, no kipaisempa katsomaan-tyyppinen ratkaisu vaan suuremman luokan manööveri. Otettiin kumihanskat ja fikkarit, kävelykepit ja talouspaperia ja mitä kaikkea sälää voi kuvitella tarvitsevansa kun kyseessä on maailmanluokan operaatio. Armas perheeni siis toivoi että suoritan loppuun tämä ilmeisesti keskeytyneen synnytyksen ja poistan Saulin pyrstöön jumiutuneen kuolleen poikasen.

Pääsin alakertaan istualtani, rappunen kerrallaan. Pääsin vääntäytymään häkin luokse, häkki vaan on sen verran iso, etten parhaallakaan tahdollani taittunut sinne perimmäiseen nurkkaan missä tämä synnyttäjä nautiskeli porkkanaa. Pyysin sitten Mikkoa nostamaan varovasti kanin mulle syliin. Siinä perhe oikeen säesti katsomaan tätä takapuolesta töröttävää harmaata poikasen puolikasta, laitoin kumihanskat käteen ja mietin että onkohan nyt ihan soveliasta että lapsikin on katsomassa tällaista puoskarointia. Otin kiinni siitä elottomasta poikasesta ja toden totta, se oli varsin eloton ja kylmä. Poikanen se ei kylläkään ollut. Ei ollut vissiin armaan perheeni mieleen tullut että kanillakin on häntä ja jos kani istuu vesikuppiinsa, pyrtöstä töröttää märkä ja eloton.. häntä..

ei ole ihan hetkeen naurattanut niin paljon kun kammetessani itteäni takaisin yläkertaan. Perheeni toivoi etten ihan hirveän monena päivänä muistuttaisi heitä tapauksesta. Kyllä varmasti kaikissa muissakin normaaleissa perheissä hätyytellään jalaton jäsen mahdottoman matkan taakse ihmettelemään eläimen märkää häntää.

kaivelin vanhoja kuvia, tulis jo kesä.






Jalattomasta jäsenestä puheen ollen, kävin sairaalassa mieleni pahoittamassa. Mulla oli jostain tullut ajatus että tämä olisi vähän kuin sellainen lopputarkastus. Luulin että koipi olisi jo melkein parantunut ja seuraava aika olisi joku kontrolli joskus syksyllä. Ei ollut mennyt ihan jakeluun asti että mitä se oikeasti tarkoitti kun sanoivat että tämä on yksi hitaimmin parantuvia murtumatyyppejä. Kuudessa viikossa ei ole tapahtunut käytännössä yhtään mitään. Kirurgin mielestä oli tapahtunut ja fyssarikin oli suorastaan innoissaan tästä valtavasta edistymisestä. Luun päät ovat edelleen masentavan etäällä toisistaan, päät on pirstaleiset ja palanen seilaa edelleen irrallaan siinä ihmettelemässä. Kuulemma menee vielä ainakin pari kuukautta siihen että voi alkaa puhumaan jonkunlaisesta luutumisesta ja vuosi siihen että näkee minkälainen siitä on tulossa. Pari vuotta kestää parantuminen. Pakko tunnustaa että lipsahti se kaunis ja korrekti v-sana. Yritä tässä nyt sitten. Saattaa olla että olen keväällä melkoisessa nesteessä kaikkien näiden mun suurien suunnitelmien kanssa. Kasvimaat ja lehmät nyt etunenässä.