syrjäkylän riemuja

Me asutaan aika kaukana kaikesta, siis sillai kaukana että kaikkialle on pitkä matka ja nämä seudut eivät ole minkään suhteen ykkössijalla. Esimerkiksi teiden hoito on yksi sellainen. Talven mittaan yksi jos toinenkin koulubussi on päätynyt ojan pohjalle ja viime viikolla tuli kuskeilla mitta täyteen. Bussit pysähtyivät aamulla kesken matkan, kuskit ilmoittivat matkan jatkuvan sitten kun tiet on hiekoitettu ja matkaa on turvallista jatkaa. Hiekoittivat kahden päivän kuluttua. Tyttö sitten lompsutteli muutaman kilometrin peilijäistä maantienlaitaa aamuhämärissä takaisin kotio. Siinä sitten herkesin taivastelemaan että mitähän jos matka olisi tyssännyt lähempänä koulua, matkaa olisi ollut 20 kilometriä käveltäväksi takaisin kotiin. Vissiin oletetaan että huoltajat ovat kotona passissa ja valmiina kyytimään pikkupilttejä sinne ja tänne. Kun ei noilla laduilla tahdo kyetä liikkumaan autoillakaan, pyörätuolilla ei taida olla mitään asiaa tenavaa kyytimään. Ei aurata, ei hiekoiteta eikä korjata.

No eilen sitten oli koulubussi ojassa, kartan mukaan matkaa kotiin 12km. Mikko oli tulossa kyllä töistä kotiin, harmi vaan että oli just lähtenyt ajamaan, työmatkaa on vain 120km, siinä joutuu hetken odottelemaan. Onneksi naapuri lähti hakemaan kylän yläkoululaiset, siellä ne matkusti kotio lastattuna hiacen konttiin.

Tänään kuultiin ilouutinen, saatetaan saada kylälle uutta toimintaa. Suunnittelevat jättimäistä kaatopaikkaa keskelle kylää, siis oikeasti jättimäistä, joitain satoja hehtaareja ongelmajätettä, betonimurkausta ja mitä kaikkea. Siihen kylkeen hervoton rekkaralli näille onnettomille teille. Joku jo herkesi juhlimaan että saadaan sitten ehkä tiet kuntoon. Ei lohduta aurattu kylänraitti jos ojat hohtaa vihreenä plutoniumista, ilmassa leijuu zyklon b:tä, melu- ja hajuhaitat tottakai kuuluu kattaukseen. Ollaan vaan just sen verran syrjässä ettei ne haitat haittaa päättäjiä.

Pääsin tutustumaan pitkästä aikaa kyseisen kylänraitin kuntoon. Hevoset (tai siis Paavo) päätti taas käydä katsomassa maisemia aidan takana, muut lähti sitten matkaan mukaan kun kerran aitakin oli valmiiksi nurin. Kattelin ikkunasta kun hevoset hortoili pellolla, toivoin että ne pysyisivät tunnin verran tonkimassa peltoa, eivät pysyneet vaan kävelivät tienvarteen ihmettelemään. Ei auttanut kun lähteä hakemaan. Lilja sentään oli onneksi juuri kuukahtanut päiväunille. Kepeistä jääpiikit tanaan, eteisestä koiranremmi matkaan ja leipäpussi taskuun. Toivoin ettei olisi ihan hirveän liukasta, lonkkamurtuma olisi jo liian iso vitsi. Ystävällisesti hevoset sentään lähtivät kävelemään vastaan kun huutelin siinä köpötellessäni kepeillä jäätien laitaa. Ilonan otin naruun ja ponit saivat tulla irrallaan perässä. On kyllä kiltti ja viisas hevonen, kai se tajusi etten ole ihan parhaassa kävelyvireessä. Vähän se mulkoili niitä keppejä mutta puoliaskelta kerrallaan, rampaa kaatamatta päästiin tallille. Parkkeerasin lauman heinäpaalille odottamaan että sain nylpytettyä hemmetin painavan tallinoven auki ja hinattua hevoset karsinoihinsa. On varmaan vastaavanlainen fiilis maratonin voittajalla, yllätyin itsekin että henkilövahingoilta vältyttiin.

Flunssankin sain ilokseni, pikkulapset sensijaan ovat täynnä toimintatarmoa. Huomiselle täytyy keksiä jotain kivaa aktiviteettiä, ei murheita jättikaatiksista eikä mitään muitakaan fiaskoja.