Kevätpörriäiset

Mitäpä niitä muita varmoja kevään merkkejä on kuin villiintyneet lehmät. On se kumma vaikka nämäkin lipsuttelevat pihalla räntäsateiden läpi, toki asianmukaisesti seisoskellen lähinnä päät paalissa, niin kevään ensimmäiset päivät saa nuokin kirmaamaan hännät pystyssä. Paitsi tietysti Rauha, se näiden kahden kahjon äitee ei nyt sillälailla lähde sopimattomasti revittelemään. mutta Hulina ja Hilkka senkin edestä esittelevät kissamaista notkeuttaan.

Nyt kun Hulina 1,5v, pudotti talvikarvansa, paljastuikin että siitähän on talven aikana kasvanut oikein sievä pieni perinnelehmä. Talvella se näytti räjähtäneeltä käpylehmältä kun valtava pörröturkki teki siitä sellaisen pallon. Hulinalle on jo sulhanenkin katsottuna, mulla vaan tuo kiimantarkkailu on ollut vähän sellaista turhan suurpiirteistä siemennystä silmälläpitäen. Rauhallekin on sama sulho suunnitteilla ja sonnivasikkaa toivotaan niin sormet ristissä että nivelet rutisee.

Kaikki mahdolliset vähänkään siedettävät kelit on käytetty puuhommiin. Vaikka tämänkään talven lumet eivät ole kokonaan sulaneet, täytyy miettiä jo ensitalven lumia. Tavallaan ihan hauskaa kuinka nykyään on ihan normaalia ajatella asioita aina pitkälle tulevaisuuteen. Silloin kun ruoka tulee kaikki kaupasta ja lämpö ilman klapeja, ei tarvitse ihan samassa mittakaavassa tehdä tulevaisuuden suunnitelmia.

Mikko on saanut kyllä enemmän kuin osansa näistä talkoista. Tehtyään seitsemän päiväistä työviikkoa ylitöineen, menee kaikki muu aika puita pilkkoessa. Toisaalta mä olen ollut huomaavinani että yksi varma kevään merkki on kun miehelle tulee tarve kaataa puu. Kevään ensimmäinen päivä ja kaikissa lähitaloissa kuuluu kun moottorisaha käynnistyy.

Mitään uraauurtavaa uutta täällä ei juurikaan tapahdu. Hommat menee jo pitkälti samalla kaavalla kuin joka kevät. Pihalta paljastuu karseita ryönäkasoja kun ihan joka kerta (eli ei ikinä) jakseta haravoida tallinpihaan pudonneita irtoheiniä, katoaahan ne kätevästi aina uuden lumikerroksen alle.. ilmestyäkseen ikävästi esille sieltä. Tuleepahan taas katetta kasvimaille. Lantahan myöskään tältä tontilta ei kärräämällä lopu. Tulee jumpattua kun kuskaa hyväksi palanutta kakkaa kasvimaille.

Mä kun olen nyt lueskellut yksiä sun toisia juttuja ja ilmastonmuutosta ollaan nyt vaalienkin takia saatu joka tuutista ja innostuttuani siitä permakulttuurista, olen alkanut potemaan ihan järjetöntä maailmantuskaa. Tässä kylällä on ollut melkoiset avohakkuut käynnillänsä, lähimetsät on sileänä, pellonlaidat parturoituna ja tehoviljely kukoistaa. Eläimiä ei taloissa enää juurikaan ole, eli karjanlantaa ei maanparannusaineeksi kerry eikä laidunmaitakaan enää tarvita. Juhannustaikoja varten jos haluat kerätä erilaisia luonnonkukkia, ilman jäät. Lienee tarpeetonta mainita ettei pölyttäjiä löydy edes etsimällä.

Totesin että näillä umpiköyhillä savimailla tuo meidänkin lantakasa taitaa olla arvokkaampi kuin uskoinkaan. Samassa tuskassa pyyhkäisin kauppaan ja ostin pussitolkulla kaikkia mahdollisia kukkien siemeniä, kylvän niitä ihan kaikkialle ja katson kun ympäröiville pelloille melkoisella intesiteetillä loiskittavat kasvinsuojeluaineet tappaa talossa ja puutarhassa kaikki mun kukkani. Kunhan puut on tehty, aletaan tekemään hyönteishotelleja.

Näillä savipelloilla ei kasva yhtään mikään ellei sen siemenen kanssa lykätä maahan sitä apulantakikkaretta, eikä kyllä kummoisesti kasva sen kikkareenkaan kanssa. Pellot kun on pelkkää savea, sateella vesi lillii siinä pinnalla ja auringon pilkahtaessa savi kuivuu silmissä halkeilevaksi suola-aavikoksi. Mitäpä sitten syödään? ilman viljelymaata ja ilman pölyttäjiä tulee huiko.