Voihan vohveli sentään. Seuraa maailmanluokan valitusta. Piti tulla sähkömiehiä tontille, ei tullut, oli kaatanut flunssa sähkärin. Heräsin tähän tiedonantoon seitsemän korvilla, samoin heräsi pikkulapsetkin. Normaalisti ne heräilee siinä muutaman tunnin myöhemmin.
Koska olen huomattavan yksinkertainen, en ottanut huomioon kuinka mukavaa ja herttaista seuraa väsyneet (ja päiväunista kieltäytyvät) piltit ovat. Normaalisti vastaavassa tilanteessa voin väsyttää pikkupalleroita ulkona ja kaataa ne sitten sänkyihinsä päikkäreille, epänormaalissa pyörätuolitilanteessa kärvistellään sisällä ja käydään loputonta sotaa. Vaihtelevasti asema-, sissi- ja hyökkäyssotana, minä toimien huonolla menestyksellä erotuomarina ja rauhanneuvottelijana siihen asti kunnes aikuismaisesti ja hyvin epäsovittelijamaisesti yhdyn huutokonserttiin. Lopputulos oli masentavan huono.
Tilanne kun pääsee kärjistymään piinan puolelle, siihen ei oikein enää auta mikään. Me ollaan oltu pikkulasten kanssa marraskuusta alkaen kärsimässä tätä torppatuomioita, se on ihan selvä että hermot siinä menee ennemmin tai myöhemmin. Kääpiöt tylsistyy ja kaikki hermoontuu. Ulkoilua kun normaalisti harrastetaan paljon ja päivittäin, nyt se on vähentynyt huomattavasti. Viikonloppuisin tottakai Mikko ottaa noita mukaansa ulkohommiin mutta valitettavasti arkena ulkoilu on aika minimissään.
Onneksi noi sentään rakastaa kirjoja, ne jaksaa kuunnella satuja melko loputtomasti, hiljaa ja paikallaan. Yritin epätoivoissani tehdä kaalikääryleitä ja lukea ääneen samaan aikaan. Ei onnistunut. Nyt on näpsäkkä palovamma kädessä. Se ei varsinaisesti parantanut mielialaa.
Vanhin lapsi jankkaa ja vänkkää uuden puhelimen perään. Loputtomasti. Siinä samalla kun pikkukääpiöt tappelee pöydän alla legopalikoista, yksi istuu pöydän ääressä jankkaamassa kun on pakko saada uus puhelin. Loputtomasti. Jankkaa ja jankkaa ja jankkaa.
Kissa hyppää tiskipöydälle ja pudottaa lattialle avonaisen siirappitölkin mikä suorastaan räjähtää pitkin lattiaa ja kaappeja.
Yritän palovammani kanssa siivota siirappia lattialta, meteli pöydän alla saa korvat soimaan ja samaan aikaan yksi on jatkanut taukoamatonta vänkäämistä, mutta kun mä HALUUN uuden puhelimen. Omasta mielestä ansaitsisin nobelin rauhanpalkinnon jo pelkästään siitä etten pakannut perhettäni minskin junaan pelkällä menolipulla.
Koirat riehuu, juoksee ympyrää öristen ja toisiaan jahdaten, törmäilee huonekaluihin ja tuuppaa Liljan kumoon. ulos ei tietenkään voi mennä riehumaan. Kylmähän siellä on.
Kissa pudotti ensimmäisen tomaatin taimen lattialle.
Jalka särkee aivan uskomattoman paljon.
Avasin juustonaksupussin, laitoin pienille lastenohjelmia YouTubesta ja annoin vanhimman valita oman huoneensa tai tiskikoneen tyhjennyksen väliltä. Keitin saavillisen kahvia, hyvittelin kättä kylmäpussilla, telkesin koirat makuuhuoneeseen ja laitoin Mikolle viestin että käy hakemassa mulle saunasiiderin.
Mikä onni että maanantai on vaan kerran viikossa.
Voi ihanuus mikä blogi!!! Onneksi löysin sun kommentin kautta paikalle. Kuulostaa näin alkuun aika lailla tältä meidän hullunmyllyltä:)Meillä ei ole hevosia, mutta lapsia viisi ja samoja eläimiä muuten kuin teillä. Kirjoitat niin hauskasti, että olen nauranut täällä vedet silmissä aamukahvilla!
VastaaPoistaMeillä on juuri nyt vähän "kaniongelmia", kun tyttö olikin poika ja pakkasessa ulkona pikkuruppanoita...Onneksi mamma oli sentään kaivellut kunnon pesän olkien keskelle.
Mukavaa päivää!
-Inkku
Ja sitä vielä, että tsemppiä jalan ja käden, lasten ja puhelimien kanssa!
VastaaPoistakiitoksia ihanasta kommentista ja tsempeistä :)
VastaaPoistaMeillä on kanssa ollut kaniongelmia niin moneen lähtöön että oikein hävettää. Ensimmäiset tuli sukupuolitunnistettuina.. ihmeteltiin sitten kun ei poikasia kuulu. Itselläni ei kuulu ydinosaamiseen toi pupujen sukupuolijuttu, lopputuloksena kyykin kanilan lattialla jänö niskalenkissä ja googlen kuvahaku auki. Alkoi jo itteäkin naurattamaan moinen ammattimaisuus.
Kumma kun ei poikasia kuulunut kun pelkkiä tyttöjä oli ne joiden piti poikia olla.
Tänään jopa näin meidän kanit ja vuohet ja hevoset! hirveellä tahdonvoimalla puskin keppeineni tallille.
Täällä ollaan ensimmäisen kommentoijan kanssa samoilla linjoilla, luin blogisi alusta alkaen ja oon nauraa räkättänyt jutuillesi :D Voin niin samaistua teidän elämänmenoon, kaikki rumat pullat ja muovilusikalla paikatut siipikarjan koivet on niin perus huttua täälläkin.
VastaaPoistaTsemppiä jalan kanssa toipumiseen, onneksi se tolpilleen pääseminen on päivä päivältä lähempänä.
Kiitos Sanni!
VastaaPoistaMuovilusikka on kyllä maailman aliarvostetuin väline, se käy kaikkeen, niin kuin jeesusteippi, paalinaru ja nippusiteet. Mitä sitä muuta ihminen tarvitseekaan selviytyäkseen (hivenen kaoottisesta) maalaiselämästä :)