Hakkoopiirakkaa ja muuta huttua.

Suunnitelmat viikonlopulle oli suuret. Vesi, lumi, räntä ja rakeet (plus yksi hoitolapsi) muutti vähän suunnitelmia. Ei lannan kärräämistä kasvimaille, eikä muutakaan sellaista mitä olisi pitänyt vaan pullaa.

Pakastimen tyhjennystä marjapiirakkaan. 

Siitä samasta pullataikinasta. On se kyllä kumma vaikka jatkuvasti pullaa väännän, aina ne on yhtä rumia. Onneks nämä ei oo kauneuskilpailut. 

Sain perjantaina käsiini härpäkkeen mitä kai nykyään enimmäkseen rosollikaukaloksi kutsutaan. Googlella löysin karjalaisen perinnepiirakan. Hakkoopiirakka, rusupiirakka, ihan alueesta riippuen kutsumanimi. 

Potut silputaan petkeleellä kaukalossa. Pakko tunnustaa että ohjeista poiketen lisäsin vähän sipulia ja kaalia. 

Kaulitsin tavallista vehnätaikinaa ja kasasin hakkeluksen siihen keoksi. 

Peittelin perunasilpun pekonilla ja jätin kuvan ottamatta. 

Samasta taikinasta tein kannen piirakalle. Uuniin (oikeasti leivinuuniin mutta menee se leivinuunin puuttessa näemmä sähkölläkin) 250C vartti ja sitten reilu 2 tuntia 175c. Uunista tullessa voidellaan jä kääritään muutamaksi tunniksi voipaperiin, folioon ja pyyheliinaan tekeytymään. 

Voihan herkku. Tätä uudestaan. 

On sen verran täyttävää että meillä syötiin tätä kahtena päivänä.  Tähän, niinkuin kaikkiin perinneherkkuihin löytyy miljoona erilaista ohjetta. Jotkut tekee ruistaikinaan, jotkut vehnään ja kolmannet sekottaa ruista ja vehnää. Maku asioitahan nämä. 

Sunnuntaina tein vielä muutaman valkosipuli-persiljavoi patongin piirakan seuraksi. 

Tänään ilmakin oli jo parempi. Hyvä että ehdin haravoida takapihaa. Miehelle pukkasi taas se jokavuotinen tarve kaataa puu. 

Voi olla et hukkaan mäni se haravointi. 

Riikinkukon pyrstölle sen sijaan kuuluu parempaa, se alkaa jo muistuttaa ison pojan peräsintä. Ehkä vielä joskus on toivoa saada pikkuriikinkukkojakin.