Huomattavan massiivisen henkisen- ja taloudellisen- ja ajankäytöllisen takaiskun aiheutti kantasuomalainen teinihevonen. Ostin sen jossain hetkellisessä mielenhäiriössä jo ennen sen syntymää. Olen sitä nyt neljävuotta paaponut kuin kukkaa kämmenellä, investoinut siihen euron jos toisenkin eläinlääkärikulujen ja ajo-opetuksen muodossa, totuttanut sen ratsastajaan liki suoraan synnytyssalista päästyäni ja murtuneen käden ehjäydyttyä ja ja ja. Ensin se pirulainen kasvoi jättiläiseksi (itsehän olen kääpiö) ja sitten se teloi itsensä, löytyi jännevamma ja se jopa parani. Syksyllä hevonen alkoi oireilemaan ja talvella se paheni, nyt on juostu klinikoilla ja henkiparantajilla, uhrattu vuohi ja kultaharkkoja. Eilen vihdoi paikallistettiin vika; selkäjänne sökönä ja ristiluu rutussa. Ennuste ei erityisen juhlava. Teini sai syksyyn armonaikaa ja sitten katsotaan, kesä kuntoutetaan ja laidunnetaan. Se on siis kaatunut katon kautta ympäri silloin viime keväänä, silloin se jalkakin hajosi, tää selkäbonus vaan putkahti viiveellä. Että voi vitun vitun vittu sanon minä.
Jotain iloistakin, ainakin sellaista semipositiivista on. NE KENGÄT! ne ei ole kadonneet tulliin, enkä ole joutunut ryöstön kohteeksi vaan ne on matkalla tänne. Onneksi ehdin maksaa ne ennen kuin tuo kavioeläin järjesti näitä uusia lisäkustannuksia, olisin kuitenkin saituuksissani jättänyt kengät ostamatta. Mä jo niin nään ne mun jalassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti